Niinä tunteina, jolloin hän kirjoitti, eli hän niin kokonaan kuvittelujensa maailmassa, että se ei kokonaan haihtunut pois sittenkään, kun hän palasi todellisuuden maailmaan. Hän hymyili sille itse, mutta ei voinut täydellisesti vapautua siitä mielikuvituksen tunteesta, että Henning oli tehnyt hänelle vääryyttä ja tuottanut hänelle kärsimystä. Mutta ei hän näyttänyt sitä käytöksessään eikä hän antanut sen kuvittelun saada mitään valtaa itsessään; senvuoksi hän hämmästyi, kun Henning eräänä päivänä kysyi, oliko hän tyytymätön häneen.
— Enhän toki. Miksi sitä kysyt!
— Minusta tuntuu ikäänkuin sinä olisit loukkaantunut, mutta minä en tiedä mitään syytä.
Henning katsoi tarkkaavasti ja hieman levottomasti häneen ja etsi rehellisesti omastatunnostaan jotain syytä.
Gunnel purskahti nauruun.
— Sanon sinulle, mitä se on. Olen parhaillaan kirjoitusinnossa. Ja sinulla on suuri osa siinä mitä kirjoitan. Mutta sinä käyttäydyt siinä hyvin pahasti.
Garth näytti sekä huvitetulta että hämmästyneeltä.
— Kuvailetko minua? Mutta miksi teet minusta heittiön?
— En ensinkään kuvaile sinua, sinä et ole rahtuakaan kaltaisesi. Muutoin ei sankari ole mikään heittiö, vaikka sankaritar pettyy hänen suhteensa. Sankaritarkaan ei ole yhtään minun kaltaiseni.
— Mutta kuinka voit sitten sanoa minulla olevan osaa siinä mitä kirjoitat?