— Mikähän niissä saattoi vaikuttaa poistyöntävästi? virkahti hän ihmetellen.
— Etsin aina teoksen henkeä, sanoi Garth viivytellen.
Hän istui ja katsoi Gunneliin rauhallisine tarkkaavine katseineen, ja Gunnelista tuntui että Garth näki hänessä enemmän kuin mistä hän itse oli tietoinen. Mutta omituista kyllä tuo tunne oli enemmän miellyttävä kuin epämieluinen. Hän tunsi vaistomaisesti, että vaikkapa hän tuomitsisikin, niin hänen tuomiossaan olisi jotain niin hyvää-tekevää, ettei hän tahtoisi siitä vetäytyä syrjään.
— Teokseni henki? toisti Gunnel sekä huvitettuna että hämillään.
Ei hän kirjoittaessaan eikä sittemminkään ollut ajatellutkaan mitään henkeä. Mutta tottapa hänen teoksessaan täytyy olla henki, hänen oma henkensä. Ei hän koskaan ollut miettinyt minkälainen se oli. Olisiko nyt hänen oma teoksensa, tämän miehen arvostelemana, ilmaiseva mitä henkeä hän oli?
Miten odottamattoman hauskaksi tämä keskustelu sukeusikaan!
Garth mainitsi yhden novellin, erään, josta Gunnel oli erikoisen ylpeä, sillä sen muoto oli täydellistä ja sisältö vapaata ja uhkarohkeaa.
— Sen henki on vallattomuuden henkeä, sanoi Garth.
Lieventääkseen ankaraa arvosteluaan hän hymyili Gunnelille erikoisen ihastuttavaa hymyään. joka säteili hänen kasvoistaan niinkuin tunturimaisemaa kaunistava auringonpaiste.
— Vallattomuus voi olla rakastettavaa, mutta se kehittyy pian häilyväisyydeksi. Totena pitäen, elämässä noudatettuna se novelli kehittäisi sellaiseen.