Henning oli aikaa sitten unohtanut väsymyksensä ja eli kokonaan Gunnelin kertomuksessa. Mutta se oli saattanut hänet synkkään ja liikutettuun mielentilaan. Hän oli niin kiinni elämän kohtalossa, jonka kehitystä oli seurannut surulliseen loppuun saakka, että hän unohti sen olevan vain mielikuvituksen luoma.
— Eikö hän olisi löytänyt jotain muuta keinoa kuin itsemurhan? Joku olisi toki voinut tulla ajoissa pelastamaan hänet!
Gunnel hymyili nähdessään, miten se oli vaikuttanut Henningiin aivan kuin äsken luettu olisi ollut todellisuus-kuvaus. Se hymy herätti Henningin, niin että hän muistikin Gunnelin olevan vastuunalaisen sankarittaren surullisesta lopusta. Ja hän näki kirjan Gunnelin työnä.
— Tuo romaani on valtava edistys. Saattaisi luulla monivuotisen kirjailijatoiminnan olevan sen ja sinun ensimmäisen kirjasi välillä, niin suuren edistyksen olet saavuttanut.
— On enemmänkin noiden kahden kirjan välillä, sanoi Gunnel hienolla viittauksella, ja hänen katseensa täydensi lauseen ja antoi Henningin ymmärtää, että se jokin oli Henning ja heidän rakkautensa.
Henning veti hänet luokseen ja vähään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.
— Etkö voinut löytää mitään parempaa keinoa Ellen-raukallesi kuin itsemurhan? kysyi hän sitten.
— Hän ei löytänyt muuta, vastasi Gunnel.
— Mutta sinä? Etkö sinä voi nähdä mitään muuta? Mietihän!
Gunnel mietti, mutta sitten hän pudisti päätään.