— Ihmiset tekevät usein itsemurhan joutuessaan epätoivoon. Eihän se voine vaikuttaa luonnottomalta, että annoin Ellenin tehdä niin.
— Ei luonnottomalta. Sitä en ole sanonutkaan! Juuri tuo kuvaus hänen epätoivoisesta sieluntilastaan ja kuolemastaan on kaamean luonnollinen. Mutta minä näen korkeamman tarkoituksen kirjailijan kutsumuksessa kuin jäljentää vain synkkää todellisuutta. On olemassa valo, joka voi valaista pimeässä, ja kyllä kai kirjailijan pitää katsoa tehtäväkseen antaa ainakin jonkin säteen siitä valosta päästä paistamaan todellisuuskuvaukseensa. Sen ei tarvitse kadottaa silti todellisuuttaan, sillä valo, jota tarkoitan, on todellisin mitä on olemassa.
— Sinulle se on sellainen, mutta unohdat, ettei se ole samalla tavoin minulle, sanoi Gunnel hiljaa.
Hänen vastauksensa koski ilmeisesti Garthiin. Hän katsoi Gunneliin ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea käsittää sellaista tilaa kuin Gunnelin. Into, jolla hän äsken oli puhunut, laimeni häneltä.
— Onko mahdollista ettet ollenkaan näe mitään siitä valosta? kysyi hän surullisesti.
— Näenhän sen sinussa. Mutta en ymmärrä sitä.
Gunnelista oli aina vaikeaa olla vilpitön nähdessään, miten Henning kaipasi keskinäistä ymmärrystä hengellisissä asioissa, mutta Gunnelin pelko teeskennellä vahvisti häntä.
— Mitä pidät kirjastani yleensä? kysyi Gunnel hetkisen äänettömyyden jälkeen. Luuletko sen saavuttavan menestystä?
— Mitä tarkoitat menestyksellä?
— Tuleeko se miellyttämään? Onko sillä menekkiä?