— Tavallaan ehkä, minä en tiedä. Mutta minusta se on niinkuin työ ilman päämäärää, suola ilman suolaisuutta…
— Etkö nyt ole hieman yksipuolinen?
— En hieman, vaan paljon, vastasi Henning ja hymyili voimakasta pientä hymyä, joka osoitti, ettei hän hävennyt sitä yksipuolisuutta.
5.
Garth oli noussut paikaltaan ja puhui mukaansatempaavia sanoja.
Hän näytti ruumiillistuneelta älyltä, innostuksen henkevöittämältä siinä seisoessaan ja puhuessaan, eikä kuulijoiden joukossa ollut ainoatakaan, jota hänen tulensa ei olisi sytyttänyt.
Kuulijakunta hänen ympärillään oli yksinomaan miehiä, suurimmaksi osaksi kristillisiä ylioppilaita. He olivat yhtyneet liikkeeseen, jolla oli korkea ja laajakantoinen päämäärä. Kaikki nämä nuoret miehet, jotka nyt kuuntelivat Garthia, tunsivat olevansa yhden kansan jäseniä. Tämän kansansa keskuudesta he tunsivat tulleensa valituiksi erityiseen tehtävään kansansa hyväksi. "Ruotsin kansa Jumalan kansa." Se oli heidän tunnuslauseensa, ja tämän tunnuslauseen toteuttaminen oli heidän kutsumuksensa.
Garth ei ollut ollut mukana heidän liikkeessään alusta saakka, mutta se oli vetänyt hänet mukaansa heti kun hän oli kuullut siitä, ja nyt hän kuului siihen ruumiineen ja sieluineen. Hän piti palavia esitelmiä ja kirjoitti heidän lehteensä kirjoituksia, älyä säkenöiviä ja henkeviä. Tuntui niinkuin liike olisi saanut siivet senjälkeen kun hän oli tullut mukaan. Ja kuitenkin hän piti itseään enemmän liikettä kannattavana ystävänä kuin sen johtajana.
Hän tunsi ikäänkuin eduksi saada kohdata näitä nuoria innostuksen miehiä heidän kokouksissaan ja saada työskennellä yhdessä heidän kanssaan puhein ja kirjoituksin. Jos he tunsivat saavansa Garthista sytykettä, niin Garthkin puolestaan tunsi saavansa sitä heiltä. Halko palaa huonosti yksin, mutta useat yhdessä muuttuvat humisevaksi tuleksi. Ruotsinmaan herätyksen vartiotulena olisi heidän yhdistyksensä palava.
Lämmenneenä ja avartunein rinnoin Garth läksi sinä iltana kokouksesta. Kädenlyöntejä, jotka olivat sisältäneet paljon, hän oli saanut ja antanut, ja ne tuntuivat koko hänen olennossaan. Hänen katseensa säteili sen suuren päämäärän kajastusta, josta he olivat puhuneet keskenään. Heitä ei oltu jätetty yksikseen kokouksessa, jossa olivat olleet. He kaikki olivat tunteneet hänen läsnäoloaan, joka kristinuskon ensimmäisenä sankarikautena oli tärisyttänyt huonetta, mihin opetuslapset olivat kokoontuneet. Nyt ei tärisytetty huonetta, vaan heitä itseään. Ja siinä hengen liikutuksessa oli kaikki vähäpätöinen häipynyt syrjään, ja vain suuri pääasia seisonut elävänä heidän kaikkien edessä.