Kun hänen sisimpänsä niin odottamatta oli tullut liikutetuksi niistä sanoista, missä Henning puhuu ensi rakkaudesta, oli eräs muisto Henningin ja hänen ensi rakkaudesta noussut hänen eteensä äkillisen selvästi. Se oli muisto siitä hetkestä, jolloin Henning antoi hänen ensikertaa silmätä sisäiseen elämäänsä. Miten häneen olikaan silloin vaikuttanut luottamus, jota Henning oli osoittanut häntä kohtaan! Hän muisti kuinka hän oli lukinnut sen kuin pyhäinjäännöksen sydämensä kaikkein pyhimpään.
Mitenkä hänen laitansa olikaan nyt sen luottamuksen suhteen? Eikö hän ollut antanut pölyä ja hämähäkin verkkoa kasautua sen yli, ja eikö hän ollut kadottanut avaintakin pyhän lippaan suulta?
Miltä hänestä olikaan tuntunut äsken taas kohdatessaan tämän Henningin ehdottaman Jumalalle-antaumisen, joka kerran oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti, että hän oli ikävöinyt voivansa ymmärtää sitä ja jakaa se hänen kanssaan? Nyt se oli liikuttanut häntä ja herättänyt hänessä suuttumusta, vieläpä pahempaakin — sääliä. Hänestä Henning näytti ahtaalta, ja hänen elämänkatsomuksensa epäkäytännölliseltä ja yltiöpäiseltä eikä hän nyt enää tahtoisi tulla hänen kannalleen, vaikka olisi voinutkin. Siihen suuntaan heidän suhteensa siis oli kehittynyt, he olivat kasvaneet erilleen sen sijaan että olisivat kasvaneet yhteen! Kenen oli syy, hänenkö vai Henningin? Ehkei kummankaan. He olivat kumpikin hengen luonnonlain uhreja.
Hän ajatteli kiinteästi, istuessaan leikitellen kynällä sen sijaan että olisi kirjoittanut sillä. Mutta hän ei ajatellut yhteiskunnallista romaaniansa, vaan Henningiä ja itseään. —
Saman päivän iltana, kun Garth oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä pitemmän aikaa, tuli Gunnel sisään.
Henning istui nojaten taaksepäin kirjoitustuolin selkään ja luki juuri valmistunutta kirjoitustaan. Gunnel näki hänen olkansa takaa, että se oli sama kirjoitus, jonka hän aamupäivällä oli lukenut puolivalmiina.
Henning oli kokonaan kiinni siinä mitä oli kirjoittanut. Mutta hän huomasi Gunnelin heti. Nojaten niskansa korkeaan tuolin selustaan hän käänsi kasvonsa vähän sivulle ylös Gunneliin päin ja katsoi häneen kysyvin, vielä puoleksi hajamielisin katsein.
— Häiritsenkö sinua? kysyi Gunnel.
— Luin parsillaan muuatta kirjoitusta, jonka juuri olen saanut valmiiksi. Sinä tiedät, millaista silloin on, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.
— Sitten menenkin heti, sanoi Gunnel, mutta Henning pani nopeasti kätensä Gunnelin käsivarrelle, joka oli hänen tuolinsa selustalla.