— Tekijän edesvastuun siitä vaikutuksesta, minkä teos saattaa tehdä yleisöön, selitti Garth.
Hän puhui tästä edesvastuusta ikäänkuin luonnollisena ja itsestään selvänä asiana eikä tiettävästikään otaksunut muuta kuin että Gunnel tunsi sen. Mutta sellaisen edesvastuun ajatus ei ollut koskaan johtunut Gunnelin mieleen. Nyt häntä hävetti ja hän oli kiusauksessa antaa Garthin jäädä hyvään uskoonsa hänestä.
Mutta Garthin vilpittömyys kohotti Gunnelinkin vilpittömäksi.
— Ainoa mitä olen ajatellut kirjoittaessani, on ollut saada noudattaa kirjoittamisen haluani ja saavuttaa kirjailijamainetta. En hetkeäkään ole tuntenut edesvastuuta.
Garth katseli häntä välittömin katsein, joita Gunnel sekä rakasti että arkaili, ja sitten Garth hymyili. — Te tekeydytte huonommaksi kuin olette, sanoi hän vain.
Oli selvää että hän piti Gunnelista senvuoksi. Itsearvostelu, vaikkapa liioiteltunakin, oli jotain, jolle Garth ymmärsi panna arvoa.
— Vakuutan — — — aloitti Gunnel, mutta pysähtyi.
Mitäpä hän uskaltaisikaan vakuuttaa, kun tuo samalla kertaa tutkiva ja ihannoiva, terävä katse oli häneen luotuna?
— Edesvastuuntunne on syvemmälle juurtunut olentoomme kuin mitä ylipäänsä itse tunnemme, kuuli Gunnel Garthin sanovan. Ja luulen, että se erikoisesti on lahjakkuuteen liittynyt.
Mutta nyt Gunnel leimahti. Kuinka hän saattoi noin iskeä kiveen?