Hän mainitsi nimeltä muutamia suuria kykyjä, joiden tuotteet ilmaisivat kaikkea muuta kuin edesvastuuntunnetta.
Hän oli varma siitä, että Garthin täytyi antaa myöten näin selvien todisteiden edessä.
Mutta Garth näytti voittamattomalta.
— Mikähän on eniten ominaista näille neroille ihmisinä, jos katsomme heidän personallisuuteensa? Eiköhän ristiriita? Ja mistä muusta se johtuu kuin tukahdutetusta edesvastuuntunteesta?
— Ristiriita voi riippua niin paljosta muusta.
— Tuskin. Edesvastuuntunne on sydämessä oleva Jumalan laki, ei kukaan rankaisematta tukahduta sitä. Se on meidän korkeamman luontomme luonnonlaki, henkinen aateluutemme. Joka sen rikkoo, alentaa itsensä ja käy katkeraksi ja onnettomaksi. Siitä syyttää mielellään kaikkia muita enemmin kuin itseään, syyttää eniten Jumalaa.
Ihmisen aateluus, sydämessä oleva Jumalan laki! Kukaan ei ollut koskaan puhunut tällä tavoin näistä asioista hänen kanssaan. Vastustamattomasti tuo Garthin sisäinen tuli veti Gunnelia hänen puoleensa samalla kuin se herätti hänessä jonkinlaista pelkoa.
Hänen kirjailijatoimensa realismia oli kiitetty, ja hän oli luullut koskettaneensa sen täyttä sointua. Mutta tässä hän kuuli kosketuksen niin paljoa korkeamman ja täysinäisemmän, että hänen oma sointunsa sumentui siinä. Garthissa, joka lopetettuaan puheensa istui tuossa ääneti ja mietteissään, kohtasi Gunnel ensi kerran idealismin todellisena. Tähän saakka hän oli luullut sen olevan vain unelman.
4.
Eräänä päivänä vaara yllätti heidät odottamatta ja valtavana ulkona merellä, rannasta kaukana.