Rajumyrskyn tapainen puuska kallisti veneen, niin että siihen tulvahti vettä ja se oli kaatumaisillaan.
Jos Henning Garth olisi ollut vähemmän neuvokas ja kömpelö liikkeissään, ei näistä kahdesta olisi ollut enempää sanomista kuin että he yhdessä olivat suistuneet tästä olotilasta toiseen, ehkä siellä jatkaakseen alkamaansa toistensa tutkimista.
Mutta nyt oli Garth sekä neuvokas, voimakas että nopsa, ja hänen onnistui kääntää vene niin, että se saattoi kohista myrskyn mukana. Oli avovettä kauas eteenpäin, eikä mitään kareja. Siitä tuli jännittävä purjehdusmatka, pitkä matka lyhyessä ajassa myrskyn nopeudella.
Ei ääntäkään ollut tullut Gunnelin huulilta kumoonpurjehtimisen uhatessa, vaikka hän täydellisesti oli käsittänyt vaaran, eikä Henningkään ollut sanonut yhtään sanaa. Mutta kun pahin vaara oli ohi, etsivät heidän katseensa toisiansa molemminpuolisesti tuntien yhteenkuuluvaisuutta.
Ei kumpikaan sanonut mitään ennenkuin he olivat nousseet maihin.
— Likeltä piti, ettemme jääneet tuonne selälle, sanoi Garth ja ojensi kätensä auttaakseen Gunnelia veneestä.
— Se ei olisi tehnyt mitään, vastasi Gunnel ja otti Garthin käden, vaikka hän helposti olisi voinut hypätä maalle ilman tukea, mutta hän piti heidän käsiensä kosketuksesta, jopa niin paljon, että hän odotti sitä joka kerran heidän lähestyessään rantaa.
Gunnel ei antanut Garthille aikaa vastaamiseen, vaan meni heti laiturilta niitä vastaan, jotka tulivat kiirehtien rantaan, helpoittuneena nähdessään kotiin palanneet.
Garth meni jälleen veneeseen ja kootessaan purjeita hän mietti herkeämättä mitä Gunnel oli mahtanut tarkoittaa.
5.