Hän oli lupa-ajoiksi vuokrannut pienen tuvan saaristossa, ja sinne hän ja Gunnel muuttivat heti koulun loputtua.
Sireenit olivat kukassa, ja kaikki linnut lauloivat, ja yöt olivat valoisia. Ei voinut muuta kuin olla onnellinen siellä, ja kaikki mitä oli yhteistä pyrki esiin kaksinkertaisena. Garth ja Gunnel lähenivät vastustamattomasti toisiaan lämpimästi kuten ensi aikoina.
He olivatkin nyt yksin toistensa kanssa, ei kummallakaan ollut ympärillään toiselle vastenmielisiä ystäviä.
Gunnel kirjoitti innokkaasti yhteiskunnallista romaaniansa, joka alkoi olla loppupuolillaan, ja se kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu näinä aikoina.
Garth puolestaan kirjoitti uskonnollista tutkielmaa, joka vei hänen mielenkiintonsa.
Työn väliaikoina he tekivät purjehdusmatkoja ja kävelivät yhdessä. Joskus he keskustelivat innokkaasti, mutta pitkät ajat he saattoivat kulkea ääneti tai istua hiljaa purjeveneessä, kumpikin mietteissään. Äänettömyydenkin vallitessa ja heidän erilaisista ajatuksistaan huolimatta heillä oli toveruuden tunne, joka lämmitti heitä. He molemmat tekivät ajatustyötä ja molemmat halusivat olla hyödyksi.
— Ja saatpa nähdä, sanoi Gunnel kerran eräänä herkkänä ja tuttavana hetkenä, että kun kohtaamme toisemme määränpäässä, huomaamme, että meidän erilaisissa pyrkimyksissämme on ollut enemmän yhtäläisyyttä kuin olemme luulleetkaan.
12.
Garth eli rikasta ja onnellista sisäistä elämää tänä kesänä, ja ehkä juuri sen syrjäisyys lisäsi sen voimakkuutta.
Pitkinä, yksinäisinä työhetkinä, jotka hän tavallisesti vietti jossain havuntuoksuisella metsämäellä kimaltelevan veden partaalla, tuli ajatuksiin pulpahtavaa elämää, ne tulivat syviksi ja toivorikkaiksi. Hän etsi ja löysi Jumalansa tuntuvammin kuin konsanaan, sai ikäänkuin ilmestyksessä tunkea hänen syvyyteensä. Hän ajatteli hedelmää tuottavasti ihmiselämää profetallisessa valossa, ja toisinaan hän näki pyhään ja salaperäiseen vievän verhon liikahtavan. Siinä oli verho, jonka takana tuo kuvaamaton oli.