Siihen, mitä hän näiden kokemuksien alaisena kirjoitti, valui henki voimaa, jonka täytyi kannustaa sekä häntä itseään että lukijoita korkeampaan elämään.
Kun hän työajan kuluttua tuli Gunnelin seuraan, tuntui hänestä haikealta, ettei voinut sanoa hänelle sanaakaan siitä, mitä hän sisimmässään sai kokea. Gunnel ei olisi ymmärtänyt sitä.
Mutta sen äänettömyyden johdosta, mikä hänen täytyi ottaa huomioon näiden pyhien kokemuksiensa suhteen, syvenivät nämä vain ja niiden voima kasvoi.
Mitä onnellisempi hän oli elämässään Jumalan kanssa, sitä enemmän hänen kävi sääliksi Gunnelia, joka oli vieras kaikelle sellaiselle, ja tämä hänen säälinsä ilmeni lämpimämmässä hellyydessä Gunnelia kohtaan.
Gunnel puolestaan oli avomielisempi siinä, missä hänen ajatuksensa askartelivat. Hän saattoi keskustella milloin mistäkin asiasta, jota hän aikoi käsitellä kirjassaan. Ellei hän aina voinutkaan odottaa miehensä myötätuntoa, ei hänen koskaan tarvinnut pelätä, ettei hän voisi ymmärtää, sillä se, mikä hänen mieltään kiinnitti, ei ollut sellaista, että se vaati erikoista taipumusta tullakseen ymmärretyksi.
— Sinun kanssasi on niin hyvä keskustella, saan siten keskustelut kirjaan paljon luonnollisemmiksi. Saan vastustajien väitteet oikeammiksi kuin jos itse kuvittelisin ne.
— Vai niin! Sinä annat minulle kunnian edustaa vastustajia!
— Joissakuissa asioissa!
— Minä tulen luultavasti aika tavalla kolhituksi, vai kuinka?
— Missä tapauksissa, joissa sinä minun mielestäni olet väärässä, tietysti. Toisinaan sinä tulet kumotuksi keskusteluissa, toisinaan tapausten avulla.