— Minulla on köyhiä potilaita ja useilla heistä on lapsia, oli hän vastannut, kun Gunnel nauraen oli kysynyt, mitä hän tuolla pienellä hameella tekisi.
Tohtorilla oli erikoinen tapa lausua sana lapsi, se kuului ikäänkuin lämpimältä ja iloiselta hyväilyltä, lapsuuden herttaisuuden ymmärtämiseltä. Garth oli katsonut ylös ja hymyillyt hänelle selvittämättä itselleen mitä varten, ja Gunnel oli — myöskin ymmärtämättä miksi — tuntenut hänen äänensävynsä tiedottomaksi nuhteeksi.
Garth luki nykyjään aina ääneen iltaisin ja oli tullut tavaksi, että Hilma tuli kuuntelemaan. Se oli tullut niin tavaksi, että odotettiin hänen aina telefonoivan, milloin hän oli estetty tulemasta.
Garth valitsi luettavan Gunnelin maun mukaan, kuitenkin jonkun verran hänen omansa järjestämänä. Sillä hänellä oli mielessä se vaikutus mikä Gunnelin henkisellä ravinnolla tänä tärkeänä kautena täytyi olla siihen tulevaan.
Gunnel itse ei tuntunut ajattelevan sitä, hän ei näyttänyt ollenkaan tuntevan edesvastuutansa.
Eräänä päivänä, kun Garth löysi hänet vastustamattomasti antautuneena epätoivoon tilansa tähden, puhui hän vakavasti hänen kanssaan, hänen edesvastuustaan sen elämän suhteen, jonka hän tuli luomaan. Tuollainen vastustuksetta antautuminen synkkiin mielialoihin ei voinut muuta kuin vaikuttaa arveluttavasti lapsen sieluun.
— Sinun täytyy ajatella sitä, Gunnel, ja pakottaa itsesi, päätti hän.
Hän ei ollut puhunut Gunnelin kanssa tästä ennen, ja Gunnelin hämmästynyt katse osoitti paraiten, miten vieras hän tähän saakka oli ollut tälle Garthin käsitykselle.
Hän ei vastannut mitään, ja Garth jatkoi hyvin lempeästi, peläten ehkä olleensa liian ankara.
— Eiköhän sinua auttaisi, jos tekisit työtä lapsen hyväksi? Eikö olisi aika ruveta ompelemaan esimerkiksi lapsen vaatteita?