— Ne olen jo tilannut, vastasi Gunnel.
— Etkö aio ommella niitä itse? kysyi Garth hämmästyneenä, sillä niiden tekemisen hän oli aina luullut olevan tulevan äidin ylpeytenä ja ilona.
— Minusta ompeleminen on ikävää. Sitäpaitsi annanhan nyt köyhälle ompelijalle ansiota, ja sinä aikana, joka menisi ompelemiseen, jos sen itse suorittaisin, voin kirjoituksella ansaita paljon enemmän kuin ompelupalkan.
Hän oli kieltämättä oikeassa näissä perusteluissaan, mutta Garthista se ei haihduttanut kylmyyden tunnetta. Hän kaipasi lapsensa puolesta äidin hellyyden hienotunteisuutta.
3.
— Hilma, sen sanon sinulle, että tähän kurjuuteen en enää koskaan aio antautua.
Oli aamupäivä, Garth oli koulussa, ja Hilma oli pistäytynyt Gunnelin luo ja tapasi hänet nyt hyljättynä ja kohtaloaan vastaan kapinoivana.
Hilma kohotti hieman silmäkulmiaan ikäänkuin kysyen ja katsoi Gunneliin.
— Henning saa tyytyä, sen olen sanonut hänelle, jatkoi Gunnel ikäänkuin vastaukseksi kohotettujen silmäkulmien äänettömään kysymykseen.
Hilma ei nytkään sanonut mitään. Hän otti vain toisen Gunnelin hienoista, kapeista käsistä omaan pieneen lyhyeen, leveään kouraansa. Se oli niin kultainen kädenpuristus, ja Gunnel tunsi sen ja antoi kätensä mielellään olla siinä. Mutta hänen mielensä ei kuitenkaan tyyntynyt.