Mutta se oli liikaa pikku tohtorille, joka ei pitänyt huomion-herättämisestä.
Hän katsoi kelloaan ja sitten Gunnelia surullisen hupaisin katsein.
— Minäpä vasta olen aikamoinen! Tässä minä istun ja juttelen ja unohdan vastaanottoni! Se on sitten rakkaususkon elämistä!
Hän nousi ripeästi, ravisti itseään, suuteli Gunnelia ja kiiruhti pois.
Mutta Gunnel istui paikallaan miettivin hymyin, täynnä lämpöä. Ja sinä hetkenä tuli hänelle yksinäisyydessä ihmeellinen uusi kokemus. Hänen lapseensa tuli elo ja se liikahti ensimmäisen kerran.
Gunnel tuli levottomaksi ja ihmetteli mitä se oli. Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen ystävänsä, tohtori, oli valmistanut häntä siihen. Se oli uuden elämän ihmeellinen alku hänessä, jota hän koki. Hänen oman lapsensa elämän alku!
Kuinka vähän hän olikaan ajatellut lastansa! Vain itseänsä. Kaukana hän oli rakkauden Jumalasta. Hänen päänsä painui ikäänkuin häpeän tunteesta näkymättömän läsnä-olon, lapsen majesteettisuuden edessä.
Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, hänen siinä istuessaan ihmeellisine kokemuksineen.
Jonkinlainen pyhyyden tunne tuli häneen, ja hän muisti piirteitä hienosta ja puhtaasta kertomuksesta, jota hän oli kuullut luettavan joulun aikaan.
Yksinäisyydestä huolimatta ujoillen harvinaista aikomustaan, hän nousi ja meni miehensä huoneeseen ja otti hänen teologiselta hyllyltään uuden Raamatun. Hän sai etsiä hetken ennenkuin löysi haettavansa Luukkaan ensimmäisestä luvusta. Siitä hän luki kuinka kaksi äidiksi tulevaa naista kohtasi ja tervehti toisiansa. Siinä luvussa oli ylistystä ja ylentynyttä äidintunnetta.