— Minkä ajatuksen sinä panet siihen toimitukseen? kysyi Gunnel uteliaana.
— Kannan pienokaisen äärettömän rakkauden luo. Garth kastoi itse tyttönsä. Hänelle kaste oli pyhä sakramentti, ja hän toimitti sen uskossa.
Kun hän valoi vettä tytön päähän ja lausui nuo juhlalliset sanat: "Minä kastan sinut, Estrid, Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen", silloin hän itse oli ottanut lapsen kummilta. He kaksi, isä ja tytär, olivat erikseen Jumalan kanssa.
Kun Estrid tunsi veden, katsoi hän ylös hapuilevine katseineen ja näytti olevan epätietoinen siitä, oliko siinä jotain huutamista vai eikö. Mutta vesi oli haaleaa ja se tuntui hyvältä päälaella. Käsivarsi, joka piteli häntä, oli luja ja sen kosketus täynnä hellyyttä, ja ääni, joka kaikui hänen korvissaan, oli kaunis ja hyvä ja rauhoittava. Hän ei huutanut.
7.
— On hauska nähdä isä, joka on niin ihastunut lapseensa kuin sinun miehesi on Estridiin, sanoi Hilma Grot arvoa-antavasti.
— Jaa-a, niiden välit ovat kuumat, myönsi Gunnel. Henningin ensi ajatus, kotiin tultuaan, on Estrid. Ja hän, tuo pikku olento, on sellainen hänen kanssaan, että kun hän vain saa kuulla isän äänen eteisestä, kierii hän alas polvelta ja jättää mitä hänellä hekin askaroimista, tepastellakseen isää vastaan. Ja siitä tulee rakkauskohtaus, sen saat uskoa! On niinkuin he eivät olisi nähneet toisiaan vuosikauteen. Sentähden olen päättänyt, että jos meille tulee vielä lapsi, pitää sen olla minun ja saada nimeensä minun, vokaalini.
— Estrid — Henning, niinpä tosiaan, niissähän on samat vokaalit! Ajattelitteko sitä?
— Emme. Mutta se kävi niin. Siinä oli kai enne lämmöstä, joka olisi vallitseva heidän välillään. Jos meille tulee vielä lapsi, pitää sen nimessä olla minun nimeni ensi tavu. Se kai tepsii, etkö luule?
— Ehdottomasti, hymyili Hilma. Mutta niitähän ei koskaan pitänyt tulla enää? muistutti hän.