— Niin, tietysti, sanoi Lucia ja mietti. Se sopisi niinä iltapäivinä, jolloin tytöillä ei ole soittoa. Lukuhuoneessa ei ole ketään siihen aikaan.
— Huu sentään! Kuinka voittekaan ehdottaa niin jokapäiväistä? Seinäkartta ja musta taulu! Tuntisin itseni ikäänkuin koulupojaksi, joka lukee koulukirjoitustaan.
Lucia nauroi.
— No kirjasto sitten! Siinä on tunnelmaa kauniine vanhoine esineineen.
Eikä sielläkään ole ketään iltapäivillä.
Kirjasto voitti Unon hyväksymisen. Ensimmäisenä vapaana iltapäivänä Lucia meni sinne, ja heti jälkeenpäin tuli Uno käsikirjoituksineen turhaan salaten tärkeyttään ja arvokkuuttaan teeskennellyn välinpitämättömyyden ja kainouden taa.
Lucia ei odottanut paljoa hänen teoksestaan, sillä Uno tuntui hänestä liian kypsymättömältä voidakseen luoda mitään arvokasta. Mutta lukemisen aikana hän pian muutti mieltään Unon teos oli tosin kypsymätön, mutta ilmaisi kieltämättä todellista lahjakkuutta. Ihmeekseen Lucia tunsi näytelmän kiinnittävän mieltä ja tempaavan mukaansa sitä myöten kuin lukeminen jatkui. Ja juuri siksi, että hän oli odottanut niin vähän, oli hänen ihmettelynsä sitä vilkkaampi. Tuo nuori mies itsekin esiintyi muuttuneena hänen edessään niinä hetkinä, jolloin hän näki hänen kokonaan olevan yhtä teoksensa kanssa. Hänen sisäinen ihmisensä esiintyi vapaana kaikesta siitä, joka muutoin oli siinä ylinnä.
Luciassa heräsi näinä iltapäivinä kunnioitus Unoa kohtaan ja hänestä tuntui ikäänkuin todellinen ystävyys voisi syntyä heidän välilleen. Hän tunsi tämän orastavan ystävyyden edesvastuun. Hän ei saisi kuten tähän saakka hymyillä salassa Unon pikku heikkouksille, vaan hänen pitäisi sanoa ne hänelle kuten ystävä ystävälle, niin että Uno saattaisi taistella niitä vastaan, sillä ne olivat hänelle suureksi haitaksi.
Jos joku voisi menestyksellä sanoa Unolle totuuden hänestä itsestään, niin hän — Lucia — sen voisi. Sillä hänen tapansa kiittää, missä kiittämistä oli, oli hankkinut hänelle Unon luottamuksen, ja Uno kunnioitti hänen arvostelujansa. Nyt oli kysymys vain siitä, kestikö tuo kunnioitus koetuksen moittivankin sanan kuullessaan.
Niin kauan kuin he puhuivat Unon teoksesta, kävi se paremmin kuin olisi odottanut, sillä jos hän esitti jonkin muistutuksen, tapahtui se niin hienosti ja enemmän kysymyksen kuin väitteen muodossa. Ja Uno itse tavallisesti aina arveli, että hän itse oli ollut epävarma kysymyksessä olevasta asiasta ja että hänellä oli ollut sellainen tunne, että se olisi muutettava.
Mutta eräänä iltana Uno esitti kysymyksen, luuliko Lucia että hänestä tulisi suuri runoilija, ja silloin Lucian tehtävä totisena ystävänä kävi vaikeammaksi.