— Tullaksenne suureksi runoilijaksi pitää teidän tulla suureksi mieheksikin.
— Ja teidän mielestänne minulla ei ole edellytyksiä siihen?
Uno koetti ottaa sen tyynesti ja asiallisesti, mutta Lucia näki, miten kovin epämieluisasti hän tuli liikutetuksi siitä epäilystä, joka oli kätketty Lucian vastaukseen.
Lucia katsoi ystävällisesti häneen ja tunsi, miten hyvää hän tahtoi hänelle.
— Luvatkaa, ettette pahastu, jos sanon suoraan, mitä ajattelen!
— Sen lupaan, sanoi Uno terästäytyen.
— Pelkään teillä olevan liian suuret ajatukset itsestänne, sanoi Lucia suoraan. Sellaiset täytyy aina kukistaa, ennenkuin pääsee mihinkään. Sen olen usein nähnyt.
Uno loukkaantui tästä tuomiosta ja ilmaisi sen, mutta ei kiivaasti, vaan hyvin hillityllä tavalla. Hän kokosi käsikirjoituksen lehdet ja tasoitti pinkkaa pöytää vasten.
— Olen pahoillani vaivattuani teitä tällä, sanoi hän jäykästi. Ymmärrän nyt, että teille on tämän täytynyt olla uhraus, koska teidän mielestänne olen niin ilman arvoa samoinkuin tietysti teoksenikin.
— Mutta, mutta, kuinka liioittelittekaan! Enhän ole sanonut mitään sellaista! Enkö ole päinvastoin ollut täynnä mielenkiintoa ja kiitosta? Oletteko unohtanut kaiken hienon, ylistyksen mitä olen sanonut ja miten syvästi mielenkiintoinen olen ollut?