Lucian ilmeinen mielipaha tuotti Unolle karvasta tyydytystä, ja hän liioitteli edelleen halussaan saada loukata sekä itseään että Luciaa.
— Te ette ehkä tarkoittanut sitä ja teidän harrastuksenne saattoi olla vain oletettua.
— Nyt te syytätte minua sekä epärehellisyydestä että kieroudesta! virkkoi Lucia ja nousi loukkaantuneena.
Silloin Uno hypähti ylös pelästyneenä tällaisesta sanojensa tulkinnasta.
— En suinkaan tarkoittanut niin, vakuutti hän hartaasti. Kuinka voittekaan uskoa, että saattaisin syyttää teitä tai uskoakaan teistä jotain sellaista? Minä… minä…
Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä olisi lepyttänyt jälleen Lucian.
Lucia katseli häntä tyynesti omituinen kiilto harvinaisen vakavassa katseessaan.
— Vakuutan teille, että mielenkiintoni on ollut kauttaaltaan todellista ja että olen tarkoittanut kaikkea, mitä olen sanonut, sanoi hän, puhuen hitaasti, mikä antoi painoa hänen sanoilleen ja mikä myös ehkäisi Unon intoa keskeyttää häntä vakuuttaakseen hänelle uskovansa häntä.
— Minun mielestäni, jatkoi Lucia, teillä on todella suuret lahjat, ja luulen, että te työllä ja nöyryydellä voitte päästä pitkälle. Mutta tarkoitan sitäkin, mitä äsken sanoin, että teillä on liian korkeat ajatukset itsestänne. Te olette itserakas. Ja se on suuri haitta teille. Tahdoin herättää teidät, jotta huomaisitte sen ja taistelisitte sitä vastaan. Sekä te itse että teidän lahjanne tarvitsevat kypsyä.
Hänen ääneensä tuli sydämellisyyttä, ja hänen katseensa oli lämmin.