— Älkää pahastuko minuun senvuoksi, että olen ystävänne ja sanon teille totuuden. Teille on parempi katsoa vikaanne silmiin ja itse tehdä työtä sen voittamiseksi, kuin että elämän vastoinkäymisten täytyy tulla, jotta saisitte silmänne auki. Sillä te olette toki liian hyvä jäämään häiritsemättä vihanne valtaan.
Oli ilmeistä, että Lucia ei enää ollut loukkaantunut. Hänen silmistään säteili melkein äidillistä hellyyttä häntä kohtaan.
Uno oli liikutettu. Hänen sydämessään taisteli ylpeys kuohahtavan tunteen kera, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka saattoi hänet tarttumaan Lucian kumpaankin käteen ja suutelemaan niitä. Kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä, ja hän tuli niin merkillisen nöyräksi Lucian edessä. Lucian nuhtelu tuotti hänelle nautinnon ja ihastuksen tunteen. Hän palvoi häntä hänen ankaruutensa tähden.
Lucia hymyili tyynnyttävästi Unon liioittelevalle liikutukselle ja veti hiljaa kätensä pois.
— Ei niin! sanoi hän lempeästi.
Uno suoristausi katsoen Luciaan uhmailevan antautuvin katsein.
— Sanokaa minulle, mitä minun on tehtävä elämälläni! Tahdon tehdä, mitä te vain tahdotte, virkkoi hän.
Lucia ajatteli tuokion. Hän huomasi saaneensa Unon valtaansa. Hänen valtansa miehiin nähden ei näyttänyt väistyneen. Kaihoten hän ajatteli, kuinka paljon hän oli käyttänyt sitä väärin. Tässä hän nyt sovitukseksi tahtoi käyttää sitä oikein.
— Tahdotteko tosiaankin? kysyi Lucia koetellen.
— Ehdottomasti. Saatte minut miksi haluatte.