Lucia ajatteli erästä toista, jonka hän myöskin kerran olisi saanut miksi olisi tahtonut. Mutta silloin hän oli ollut liian ajattelematon ja liian täynnä omaa itseään tahtoakseen mitään määrättyä tuon toisen suhteen.
Tämä karvas muisto toi nyt hänen silmiinsä sellaisen ilmeen, että Uno, joka otti sen itselleen, tunsi sydämensä paisuvan pitäen sitä todisteena siitä, miten läheisesti hän ja hänen kehityksensä oli Lucian sydämellä.
— Ryhtykää uudelleen katkaistuihin opinnoihinne, sanoi hän. Teille on tarpeen rikastuttaa itseänne tiedoilla, vakaantua ja kypsyä. Teidän runoutenne voittaa vain siitä. Teillä on sekä päätä että tilaisuutta opiskelemaan, ja silloinhan on sekä sääli että häpeä olla tekemättä sitä.
Juuri samaa toisetkin olivat sanoneet hänelle ennen, mutta tuloksetta.
Nyt, kun Lucia sanoi sen, se tehosi.
— Jos teen kuten sanotte, niin tahdotteko silloin ajatella hyvää minusta?
— Tietysti. En ole koskaan ajatellut teistä muuta.
— Mutta te sanotte minua itserakkaaksi, sanoi hän uudestaan närkästyen.
Lucia naurahti.
— Sitä te ette voi sulattaa? sanoi hän tavallisella hilpeällä äänellään. Laittakaa niin, ettei minun tarvitse enää toiste sanoa sitä teille!
— Ja teidän mielestänne minun tarvitsee kypsyä, jatkoi hän samaan närkästyneeseen tapaan. Ehkä te pidätte minua vain poikasena?