— Olisi kauheaa, jos hän todella suuttuisi sinuun. En kestäisi sitä koskaan, valitti äiti.
Hän ei ollut hellittänyt, ennenkuin Brita oli melkein luvannut olla enää puhumatta asiasta isän kanssa.
Suuttumuksen ja mielipahan kyynelin oli Brita puhunut tästä kaikesta Lucialle ja Irenelle ja selittänyt olevansa nyt niin sydäntynyt, että hän saattaisi paeta kotoa, jos hän vain voisi saada rahaa. Lucia oli pyytänyt häntä olemaan kärsivällinen, kaikki selviytyisi kyllä, pahempiakin vaikeuksia oli toki voitettu.
— Tahtooko täti puhua isän kanssa?
— Tiedän erään toisen, joka voisi sen tehdä paljon paremmin.
— Kenen sitten?
— Sitä en voi sanoa sinulle nyt, minun täytyy ensin kuulustaa, tahtooko hän.
Se, jota Lucia oli tarkoittanut, oli rouva Clareus.
Eräänä päivänä tämän istuessa käsitöineen salissa ja kuunnellessaan Irenen soittoläksyä, piti Lucia tilaisuuden sopivana esittää sen mitä hänellä oli sydämellä.
Kun hän soittotunnin päätyttyä nousi pianon äärestä, meni hän rouva Clareuksen luo ja istui jakkaralle ihailemaan kaunista koruompelua, jota tämä teki.