Rouva Clareus hymyili.
— Siinä tapauksessa hän on isänsä tytär. Hän on perinyt isänsä voimakkaan luonteen, ja se vaatii päästä oikeuksiinsa.
Nämä sanat eivät olleet Sanderista epämiellyttäviä, ja salaisesti hän oli ylpeä Britan itsenäisyydestä, vaikka hän katsoi velvollisuudekseen ehkäistä sitä.
— Mutta hän on nainen, ja sellaisena hänen tulee oppia taipumaan.
— Tietysti, vastasi rouva Clareus, joka teoreettisesti oli samaa mieltä, — miten lie sitten käytännön laita ollutkaan! Mutta kun hän tahtoo vain niin hyvää kuin oppia jotakin työtä elääkseen, niin ei toki ole viisasta estää häntä. Voisihan ajatella, että niin uhmaileva luonne kuin Brita siten johdetaan toisella kertaa valitsemaan jotakin vähemmän hyvää.
Sanderin silmissä välähti.
— Koettakoonpahan vain! sanoi hän uhkaavasti.
— En toki luule, että hän tekisi niin, kiiruhti rouva Clareus lisäämään. Mutta en voi muuta kuin olla sitä mieltä, että meidän vanhempien tulee ymmärtää nuorten pyyteitä, kun ne ovat oikeutettuja. Ja mitä nyt erittäin Britaan tulee, niin minullahan on hyvin itsekäs syy, kun olisi niin erinomainen etu Irenelle saada hänet huonetoveriksi.
Tämä sanottiin hymyillen ja tuolla harvinaisen taivuttavalla äänensävyllä. Sander ei saattanut tuota viimeksimainittua vastaan pitää puoliaan.
— Ajattelen asiaa, lupasi hän vaikkakin vastahakoisesti.