— En ole koskaan pitänyt esitelmää enkä voi suostua siihen, vastasi hän jyrkästi.
— Joku kerta pitää olla ensimmäinen, sanoi kirkkoherra.
— Miksi niin? Minä en milloinkaan aio pitää esitelmiä, kaikkein vähimmin runoudesta talonpoikaisnuorukaisille.
Uno oli niin kärsimätön, että hän unohti olla kohtelias.
Sanderia suututti vastustus.
— Sinun pitäisi olla kiitollinen, kun sinulle tarjotaan tilaisuus, jolloin voit olla hyödyksi, sanoi hän.
— Minulla on tehtäväni, ja se on kirjailijan, sanoi Uno arvokkaasti suoristautuen. Tuo hennon nuorukaisen ylpeän itsetietoinen liike, nuorukaisen, jolla oli punakat nuoret kasvot ja jonka viikset vielä olivat untuvantapaisina haivenina, viekoitteli hupaisan hymyn kapteenin huulille. Mutta Sander ei tavallisuuden mukaan huomannut koomillisuuden varjoakaan.
— Sen, joka osaa kirjoittaa, täytynee osata puhuakin, sanoi Sander, joka ei vielä ollut luopunut yrityksestään.
— Sen, joka osaa kävellä, täytynee kai osata lentääkin, myönteli kapteeni nousten ylös.
Hän antoi peiton pudota lattialle ja ojentelihe pitkin haukotuksin.