— Uno, teethän mitä sinulta pyydän? kysyi Sander.
Uno joutui pois suunniltaan tällaisesta itsepäisyydestä, joka ei jättänyt häntä rauhaan.
— En tahdo puhua runoudesta, tahdon vain runoilla. Muutoin ei minulla ole aikaa ajatella esitelmää, olen parhaillaan kiinni työssä, joka sitoo minut kokonaan enkä voi enkä saa enkä tahdo hajoittaa itseäni.
Tästä vastauksesta Sanderinkin piti ymmärtää, että enemmät pyytelemiset olivat turhat. Mutta hän oli hyvin suuttunut, sillä hän ei koskaan voinut sietää ihmisten vetäytyvän syrjään siitä minkä hän piti heidän velvollisuutenaan.
Kapteeni katsoi huvitettuna toisesta toiseen.
— Tule, sanoi hän tarttuen Sanderin käsivarteen. Näen Unosta, että hänen kirjailijavimmansa on yhtä sitkeä kuin sinun tarmosi ja hän räjähtää, ellemme jätä häntä rauhaan. Etkö voi pyytää minua pitämään esitelmää? Minä osaan kyllä puhua rakentavasti. Esimerkiksi sodasta.
Hän koetti huomaamatta vetää ystäväänsä ovea kohti. Sander seurasi vastahakoisesti.
— Onko se tosiaankin sinun viimeinen sanasi? kysyi hän Unolta.
— On, vastasi tämä näyttäen niin innokkaasti haluavan jäädä yksin, kuin olisi tahtonut ampua nuo molemmat ulos.
Hänen erinomaiseksi tyydytyksekseen he poistuivat todellakin.