Erik terästäysi. Hän kärsi, mutta tunsi että hänen täytyy ajaa tahtonsa perille siinäkin tapauksessa, ettei hän voisi saada isää ymmärtämään.
— Sen kiitoksen sinä annat minulle siitä, mitä olen uhrannut hyväksesi!
— Tiedän, että minun olisi pitänyt sanoa tämä ennen. Mutta tahdoin ensin taistella viimeiseen asti. Sen olen tehnyt — turhaan. Minua ei oltu koskaan kutsuttu papiksi. Kun se päätettiin, olin liian nuori sitä ymmärtääkseni. Olen epätoivoinen niistä kuluista, joita olen tuottanut isälle suotta. Mutta salli minun tulla — miksi voin, niin tulevaisuudessa korvaan, mitä olen tullut maksamaan. Isän ei koskaan tarvitse saada muuta surua minusta kuin tämän: että en voi tulla papiksi.
Hän puhui katkonaisesti, ja hänen äänensä oli käheä mielenliikutuksesta.
— Niinkuin siinä ei olisi surua tarpeeksi!
Erik tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui suurelle kivelle, jonka hän juuri niin voimakkaasti oli vääntänyt maasta.
— Miksi tahtoisit sen sijaan ruveta?
— Talonpojaksi. Sanderin katsellessa poikaansa synkin katsein, tunkeutui hänen mieleensä se ajatus, että miksi hänen poikansa tahtoi tulla, se hän jo oli, ja että miksi hän ei tahtonut tulla, siksi häntä ei mikään isällinen mahtivalta voinut tehdä. Hän näki turhaksi tuon pojan pakottamisen.
Mutta tuon ylpeän miehen ei ollut helppo tunnustaa, että hän suunnitellessaan poikansa tulevaisuutta oli tehnyt perinpohjaisen erehdyksen. Hänen oma tahtonsa oli myöskin raskas vuori järkytettäväksi. Tulisikohan näyttäytymään, ettei hänellä monivuotisen papillisen tehtävänsä jälkeen olisi enemmän kuin pojallakaan tuota vuoriasiirtävää uskoa?
Tietämättömänä taistelusta, joka oli vallannut isän, istui Erik kivellään ja odotti. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsäksi, hän ei osannut ajatella mitään eikä hän välittänyt mistään. Yksi asia hänellä vain oli selvillä: ettei väistyä kehoitusten eikä käskyjen tähden.