— Tule, Anna, sanoi Erik sisarelleen sen päivän illalla, jolloin hän oli puhunut isän kanssa.
— En tiedä, onko minulla aikaa, sanoi Anna epäröiden, sillä toiselta puolen hänen velvollisuudentunteensa ja toiselta puolen halu lähteä veljen mukaan aiheuttivat hänessä ristiriidan.
— Ota sitten aikaa! Minä pystytän muistokiven ja sinun pitää olla mukana.
— Muistokiven? Minkä vuoksi?
Anna katsoi häneen vilkasta mielenkiintoa osoittavasti.
— Sen sanon sinulle, jos tulet mukaani.
Anna suostui heti.
Ilta oli lauha ja kaunis. Anna kulki ilman hattua ja vaaleassa pumpulipuvussaan. Hieno päivetys loi väriä nuorekkaan pyöreälle poskelle. Hänen silmänsä säteilivät odottavasti. Hän ymmärsi Erikin ilmeestä, että jotakin ilahuttavaa oli tapahtunut hänelle. Ei niin, että hän olisi näyttänyt iloiselta — siltä hän ei milloinkaan näyttänyt — mutta hän näytti tyytyväiseltä.
He kulkivat, erään ha'an läpi ja seurasivat sitten metsäpolkua, kunnes tulivat ylös pitkähkölle metsäkummulle. Siinä oli vanha kivilouhos ja sen yläpuolella metsäinen vuorialue luolineen, pensaikkoineen ja paasineen ja siinä pieni paikka, jonka Erik ja Brita ja Anna lapsuutensa päivinä olivat ottaneet omakseen ja jota he nimittivät Muistolehdoksi. Sinne oli vaikea päästä ja se oli suojainen, ja tokkopa kukaan muu kuin nuo kolme sisarusta lie koskaan siellä käynytkään. Kun heille tapahtui jotakin tärkeää, menivät he tavallisesti sinne ja pystyttivät muistokiven. Heillä oli lehdossa kullakin erikoinen alueensa. Annan alueella oli kolme kiveä. Ensimmäisen hän oli pystyttänyt ensimmäisen ja ainoan ja rakkaan koiransa kuoleman muistoksi. Se makasi kiven alle haudattuna, ja Anna oli kärsinyt niin kiihkeästi sen kuolemasta, ettei hän sitten koskaan tahtonut muuta koiraa kadottaakseen. Toisen kiven hän oli pystyttänyt parannuttuaan tulirokosta, ja kolmannen päästyään ripille.
Britalla oli vain yksi kivi. Sen hän oli pystyttänyt Muistolehdon vihkiäisissä. Senjälkeen hänelle ei ollut tapahtunut mitään tärkeää, tai hän oli unohtanut pystyttää kiven.