— Sen muistan varsin hyvin.
— Etupäässä teidän itsenne vuoksi tahdon varoittaa teitä, sillä tiedän omasta kokemuksestani, kuinka voi saada kärsiä ja pahoitella koko elämänsä ajan hyödyttömässä katumuksessa käytettyään väärin sitä valtaa.
Hän puhui hillityn intohimoisesti ja syvällä vakavuudella. Hänen tunnustuksensa vaikutti Allaniin niin, että hän, harvinaista kerrassaan, ei löytänyt sanaakaan vastaukseksi.
Lucia oli pari minuuttia vaiti voittaakseen liikutuksensa. Sitten hän jatkoi tyynemmällä äänellä.
— Tuttavuutemme ensi hetkellä tunsin teissä hengenheimolaisen. Näen, että teillä on sama valta naissydämiin kuin minulla on ollut — ja ehkä on jonkun verran vieläkin — miehiin. Tahdon, että näkisitte varoittavan esimerkin minussa, senvuoksi puhun nyt teidän kanssanne asiasta, josta muutoin en koskaan puhu kenenkään kanssa.
Taas hän vaikeni. He luistelivat hiljaa erään syrjäisen lahden yli. Metsäiset rannat olivat täällä lähekkäin. Ei tuulen henkäystäkään ollut ilmassa. Tummat kuuset seisoivat hiljaa pilvistä taustaa vasten, odottaen lumentuloa, joka jo lähetteli etujoukkojaan suurin verkalleen putoavin hiutalein. Mutta Allan ja Lucia eivät sitä huomanneet.
— Nuoruudessani, jatkoi Lucia, nautin ajattelemattomasti ja huolettomasti siitä, että miehet pitivät minusta ja hakivat seuraani. Minäkin pidin heistä tavallaan, mutta en vakavasti, ja ajattelin, että joka ei ymmärtänyt sitä, oli tyhmä ja sai pitää puolensa. Toisinaan huomasin kyllä aiheuttavani kärsimystä, ja olin siitä pahoillani, mutta en koskaan kauan; omasta puolestani en kärsinyt. Mutta sitten oli yksi…
Taas hän pysähtyi saadakseen voimaa jatkamiseen. Oli vaikeampaa kuin mitä hän oli ajatellutkaan paljastaa kirvelevää haavaansa. Mutta hän oli päättänyt tehdä sen. Se tapahtui Annan ja Allanin itsensäkin tähden. Tuska ja itsensä voittaminen, jonka salaisuutensa ilmaiseminen maksoi hänelle, teki hänen muutoin niin pehmeän äänensä kovaksi, melkeinpä soinnuttomaksi hänen uudelleen puhuessaan.
— Hänen kanssaan tuli tosi minunkin puoleltani. Mutta minä en ymmärtänyt sitä, en voinut pitkään aikaan sitä uskoa. Olin horjuva ja muutteleva, toisinaan tahdoin, toisinaan en. Hänelle tuli siitä parantumaton vahinko, hän kadotti kaiken uskonsa minuun. Hän vajosi. Kun vihdoin tulin selville omasta sydämestäni ja huomasin olevani kiintynyt toden teolla, silloin oli liian myöhäistä. En ollut sellainen, että kykenin kohottamaan hänet. Olin tappanut hänen luottamuksensa, olin kadottanut valtani häneen. Kerran olisin voinut tehdä hänestä mitä olisin tahtonut, mutta silloin en ollut huolinut häntä toden teolla. Nyt tahdoin, mutta nyt oli myöhäistä. Ja nyt tuli minun vuoroni kärsiä. Ja se kestää vieläkin. Nyt vihdoinkin on minun rakkauteni tullut uskolliseksi. Mutta mies, jota rakastan niin kirvelevästi, ei ole se mies, joka on, vaan se, joka oli ja josta olisi voinut tulla — ellen minä olisi turmellut häntä. Ymmärrättekö katkeran kohtalon?
Kyllä, hän ymmärsi. Mutta hän oli niin liikutettu, että hänellä ei ollut vastaukseksi muuta kuin äänetön myöntymys.