— Olen kyllä tavannut häntä senjälkeen kun kaikki kävi toivottomaksi, mutta en nyt pitkään aikaan, en senjälkeen kuin tulin tänne. Mutta elkää kysykö minulta nyt enempää. Te tiedätte kyllä. Ottakaa vaari minun esimerkistäni!
— Millä tavoin? Mitä tahdotte minun tekevän?
— Älkää leikkikö rakkaudella! Ja jos näette jonkun, joka rakastaa teitä koko viattomalla sielullaan, niin… älkää tallatko sellaista helmeä! Vakiintukaa, tulkaa uskolliseksi ja rakastakaa!
Hän puhui herkästi, tunteellisesti ja kehoittavasti. Kyllähän Allanin sydän löi nopeammin näitä sanoja ja tuota ääntä kuullessaan, ja hänet valtasi pyrkimys tavoitella korkeinta ja saavuttamatonta. Mutta tuo helmi, josta Lucia oli puhunut ja jonka Allanin terävänäköisyys kyllä älysi, ei ollut tuo korkein ja saavuttamaton.
— Se on helpommin sanottu kuin tehty, tuo noin, huomautti hän.
Huolimatta noista alakuloisista sanoista teki Allan Luciaan saman vaikutuksen kuin joku, joka laskee välimatkan mahdottoman suureksi, mutta kuitenkin kaikesta huolimatta aikoo suorittaa tuon uskaliaan hypyn.
— Älkää vain tehkö mitään hätiköityä! Muistakaa, että teidän pitää muuttaa itsenne! Muuten ette tule helmen arvoiseksi. Ellette ole sen arvoinen, että otatte sen toden teolla, niin antakaa sen olla, mutta älkää vain leikkikö sillä… kadottaaksenne sen… lokaan.
Hän käänsi päänsä viime sanoja lausuessaan, ja suurina, kiusaantuneina ja kyynelettöminä katselivat hänen silmänsä lumisateeseen huomaamatta lumihiutaleiden valkeutta muuten kuin sen todellisuuden räikeänä vastakohtana, johon hän oli viitannut: loan, mihin hän oli kadottanut helmensä.
28.
Nuoriso oli pannut toimeen rekiretken. Allan Bentick oli valjastanut isänsä hevosen Jannen potkurin eteen, tuon talonpojan, jolta hän edellisenä vuonna, kuten nytkin, oli sen lainannut, vaikka tällä kertaa hän ei ollut ryöstänyt sitä.