— Voitko uskoa häneen nyt… ja rakastaa häntä? kysyi Anna ilolla, jota tuskin uskalsi tuoda esille.
— Silloin kun minun uskolleni asetettiin liian suuria vaatimuksia petti se minut niin, että luulin sen kuolleeksi. Mutta nyt kun sitä ei tarvita muuta kuin jokapäiväisiä velvollisuuksiani varten, herää se henkiin. En tarvitse opettaa muita, näes. Ja se on sellainen huojennus, etten osaa sitä kuvata.
He istuivat noin puoli tuntia jutellen.
— Ei, nyt en kai enää saa häiritä sinua, sanoi Anna järjestellen koppaansa.
Mutta hän ei pitänyt kiirettä, oli ikäänkuin olisi vielä ollut jotakin, jota hän ei saattanut tuoda esiin.
— Eikö sinulla ole minulle enää mitään kertomista? kysyi hän ikäänkuin sivumennen.
— Enpä tiedä, mitä olisi. Täällä ei tapahdu juuri mitään, ja sehän muutoin onkin parasta. Työteliästä yksitoikkoisuutta, ja se sopii minun luonteelleni.
Anna nousi ylös, mutta ei lähtenyt heti.
— Etkö ole saanut mitään kirjeitä tai muuta sellaista? kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi.
— Sitäpä minä voin paremmin kysyä sinulta. Etkö ole kuullut mitään
Britasta tai Sweitsistä?