— Sinä olet ilkeä, kun puhut noin Allanista!
— Onko se niin ilkeää? Tokkohan siinä oikeastaan niin pahaa on, jos hakkailee. Se on muutamilla veressä.
Erik tiesi jokaisen sanan loukkaavan hänen pientä herkkää sisartaan, mutta hänen mielestään se kuitenkin oli hänen parhaakseen. Hän ei katsonut häneen ja puhui välinpitämättömällä äänellä, ikäänkuin asia ei olisi koskenut heitä kumpaakaan.
Anna oli kiusaantunut ja liikutettu, mutta hillitsi itsensä, jottei
Erik huomaisi sitä.
— Ei, nyt minun pitää todella lähteä, sanoi hän äkillisen tarmokkaasti. Minulla ei oikeastaan ole aikaa tulla näin sinun luoksesi, mutta se on niin houkuttelevaa.
He nyökkäsivät hyvästiksi, ja Erik ryhtyi jälleen työhönsä miettivin ilmein, mikä kuitenkin kaivaessa pian tasoittui. Oli niin tyydyttävää heittää maata lapiollinen toisensa jälkeen ja saada oja oikein syväksi ja sileäksi, niin että hän unohti kaiken muun.
81.
Anna kulki reipasta vauhtia kotiinpäin. Oli olemassa suorempi tie kuin mitä hän kulki, mutta pitempi vei tohtorin talon ohi, ja sen hän nyt halusi nähdä, vaikka se tällä kertaa oli niin tyhjä.
Kun rakennus tuli näkyviin, hiljensi hän kulkuaan. Talo näytti suljetulta ja hyljätyltä. Ei ketään ihmistä näkynyt. Anna toivoi, että hänellä olisi ollut jotakin asiaa sinne sisälle, mutta hänellä ei ollut mitään, ja mennä sisälle vain tervehtiäkseen hän ei uskaltanut, vaikka hän tiesi olevansa tuon sisällä olevan mörököllin kanssa hyvissä kirjoissa.
Hän kulki vitkastellen ohi. Yht'äkkiä tuli muuan kissa sipsutellen jostakin, hipoi itseään Annaa vasten ja naukui ikäänkuin jotakin tahtoen.