— Se pyrkii ehkä sisään, ajatteli Anna ja iloisena tuosta aiheesta hän meni rakennusta kohti.
Kissa ihastui, juoksi edellä ja hankasi itseään naukuen suljettua ovea vasten. Anna avasi sen ja kissa pujahti sisään. Mutta se ei päässyt muuta kuin eteiseen, sen vastassa oli vielä yksi suljettu ovi, josta se ilmeisesti myöskin halusi sisälle. Se oli tohtorin työhuoneen ovi. Anna epäröi. Mutta sitten hän muisti, miten ihastunut setä Bentick oli kissaansa. Väitettiinhän sen olevan ainoa olento, josta hän piti. Setä antaisi kyllä anteeksi, että hän häiritsi häntä, kun se tapahtui suosikin tähden. Hän avasi senkin oven, ja kissa hyppäsi sisään.
— Halloo, Mirri, sinäkö siellä olet?… Mutta miten ihmeessä osasit avata oven?
Anna kuuli hyväilevän sävyn tuossa tylyssä äänessä. Hän ei koskaan ennen ollut kuullut sitä, ja se oli ilmeisesti tarkoitettukin vain kissan korville, sillä äänessä oli, hänen toista kysymystä tehdessään, melkoinen ero.
— Minä se olin, setä Bentick. Satuin kulkemaan tästä ohi, ja Mirri tuli pyytämään minua päästämään itseään sisään.
Anna seisoi kynnyksellä punastuen ja hymyillen ja hiukan epävarmana, sillä hän ei voinut tietää, tulisiko hän nolatuksi vai hyvin vastaanotetuksi.
Tohtori istui pasianssikorttiensa ääressä, ja se oli onneksi Annalle, sillä siinä toimessa ollessaan tohtori oli tavallisesti hyvätuulinen. Hän katsoi Annaa silmälasiensa yli ja silitti kissaa, joka seisoi hänen polvellaan selkäänsä mielihyvästä koukistellen ja isäntänsä housunlahkeita kynsien.
— Jaha, vai olet sinä harjoittamassa hyväntekeväisyyttä kissoille — ja muillekin, näemmä, sanoi tohtori vilkaisten Annan koppaan.
— Olen ollut Erikin luona viemässä hänelle kahvia ja lämpöispullaa.
— Eikö hän sitten saa ruokaa Bergshamrassa?