— Ei mikään, vastasi Anna nauraen. Sisarelta Brita ei saanut mitään tietää. Siispä hän kerran kääntyi äidin puoleen heidän ollessaan kahden kesken.
— Annan laita ei ole oikein. Hän väittää voivansa hyvin, mutta tuollaiselta ei näytetä, ellei jotakin ole hullusti. Mitä olette tehneet hänelle minun poissaollessani?
— Ei mitään, vastasi rouva Sander hermostuneesti. Mitä me olisimme tehneet?
Äänessä oli jotakin pahan omantunnon tapaista, joka heti herätti Britan nopean tarkkaavaisuuden.
— Äiti, siinä on jotakin. Sen näen äidistä. Jotakin on tapahtunut. Mitä se on?
Brita saattoi kun siksi tuli, olla sitkeä. Hyvänsävyinen ja pelokas luonne, sellainen kuin äidin, ei kauan voinut vastustaa Britan tarmokasta hyökkäystä. Se päättyi siten, että Brita sai äidiltä kuulla koko tarinan Allanin kosinnasta. Tyydytyksen ja pelon sekaisin tuntein rouva Sander kevensi sydämensä ilmaisten salaisuuden.
— Mutta mitä teetkin Brita, niin elä anna isän aavistaa, että tiedät jotakin! Hän ei soisi minulle anteeksi, että olen antanut viekoitella sen itseltäni. En oikeastaan tiedä, miten onnistuit sen tekemään. Sinä olet niin hirveän terävänäköinen. Sinä kyselit minulta ikäänkuin olisit sen tiennyt.
— Ole aivan huoleti, äiti, en hiiskahdakaan isälle asiasta.
— Etkä kellekään muullekaan, lupaa se minulle!
— En ilmaise perhesalaisuutta, lupasi Brita antaen tahallaan vaitiololupauksensa vain ulkopuolella oleviin nähden, sillä mielessään hän oli päättänyt puhua asiasta Annalle, joka hänen mielestään oli ensimmäinen, jonka olisi pitänyt se tietää. Äiti ei onneksi huomannut tuota, Britan niin mieluisasti tekemässä vaitiololupauksessa olevaa salaloukkoa eikä tullut senvuoksi sitä tilkinneeksi, minkä vuoksi Brita katsoi olevansa esteetön jo samana iltana käyttämään tätä salaloukkoa.