Ja Gerda Clareus sai ilon kertoa kesämatkastaan.
— Luulen, että sinä alat nyt olla huvitettu kuulemaan sitä, sanoi hän ihastuneena. Alussa et välittänyt siitä.
Ja ajattelematta syytä tuohon ilahduttavaan muutokseen, antausi hän sen ilon valtaan, että muistoissaan sai elää uudelleen nuo ihanat kesäkuukaudet, jolloin hän oli nähnyt niin paljon ja ennen kaikkea — oli saanut nähdä kaiken Lucia-tädin seurassa. Oikeastaan tuota viimeksimainittua Anna olikin eniten kadehtinut Ireneltä ja Gerdalta. Mutta nyt hän saattoi kuulla siitä ilman kateuden varjoakaan.
Kateus oli juurineen pois nyhdetty ja voitettu. Mutta vaikeammaksi kävi taistelu sydämen halua vastaan. Vaikka hän ei koskaan puhunut Allanista, ajatteli hän tätä lakkaamatta ja tiesi nyt, että hän rakasti häntä ja tulisi koko elämänsä ajan rakastamaan. Hän piti rakkauttansa suruna, sillä hän ei rohjennut uskoa, että siihen vastattiin. Ystävällinen ja iloinen ja ihastuttavan herttainenhan Allan oli aina häntä kohtaan ollut — ylen onnellinen hän oli vain sitä ajatellessaankin — mutta hän ei ollut huolinut tulla kotiin koko kesänä, vaikka hän olisi hyvin voinut sen tehdä. Sehän oli selvä todistus siitä, että hän ei välittänyt Annasta samalla tavoin kuin Anna hänestä. Hänen täytyi koettaa mukautua välttämättömyyteen ja rakastaa pyytämättä mitään takaisin.
Hän yritti rehellisesti, mutta se taistelu on raskasta. Hän heikontui ja oli usein niin väsynyt. Silmät kävivät suuriksi kapeissa kasvoissa ja niihin tuli poissaoleva ilme, ikäänkuin hän olisi katsonut äärettömään, tyhjään ja tummaan etäisyyteen, etsien sieltä valonsädettä ja pohjaa.
Isä saattoi toisinaan katsella häntä miettivin ilmein. Mutta hän ei nähnyt muutosta hänen ulkomuodossaan, hän ajatteli levottomana vain hänen tulevaisuuttaan. Hän ihmetteli, tulisiko tuo huoleton nuorukainen uudelleen pyyntöineen ja tahtoisiko Anna ottaa hänet. Hän toivoi, että niin ei kävisi, sillä hän olisi mieluummin suonut, etteivät hänen tyttärensä joutuisi naimisiin. Hänen mielestään avioliitto oli arveluttava asia, etenkin naiselle. Eikä Allan Bentick ollut se, jonka hän olisi tahtonut vävykseen. Ei sanaakaan hän ollut sanonut Annalle Allanin kosinnasta. Vaimolleen hän vain oli kertonut asian ja kumpikin he olivat sopineet siitä, ettei Annaa häirittäisi sillä tiedolla. Hänhän oli sellainen lapsi. Rouva Sander oli miehensä kanssa samaa mieltä avioliitosta. Vaikka molempien mielestä heidän oma avioliittonsa oli onnistunut, olivat he kuitenkin kokeneet vaikeuksia kylliksi ymmärtääkseen miten helposti se voi tulla onnettomaksi, eivätkä he senvuoksi ollenkaan olleet halukkaita näkemään tyttäriään naimisissa.
Toisinaan äidin mielestä Anna näytti heikolta, mutta siitä kysyttäessä tämä aina vastasi voivansa hyvin. Silloin saattoi rouva Sanderin mielessä välähtää ajatus, että mahtoiko Anna ajatella Allania. Mutta hän karkoitti aina sen epäluulon, Annahan tuskin oli muuta kuin lapsi.
Sitten tuli joululoma ja sen kanssa Brita, Irene ja Uno, mutta ei mitään Allania.
Brita huomasi heti, että jonkin täytyi Annaa vaivata.
— Sinä olet kasvanut ja laihtunut ja tullut kalpeaksi ja näytät siltä kuin eläisit toisessa maailmassa. Mikä sinun on?