Marraskuun päivä oli hiljainen ja lempeä, lämmin auringonvalo paistoi häneen ikäänkuin ulkonaisena merkkinä Jumalan rakkauden katseesta. Sillä kateuttaan hän ei tahtonut pitää, ei sietää, häntä hävetti ja hän suri sitä ja rukoili Jumalaa poistamaan sen. Itse hän ei voinut sitä. Hän pelkäsi sen tehneen jo katkeran juuren.
— Revi pois se, rakas Herra, eläkä välitä, miten kovasti se koskee minuun! rukoili hän. Tahdon olla sinun, tahdon tulla puhtaaksi.
Hän istui hiljaa katse suunnattuna alempana vuoren rinteellä kasvavien kuusten latvojen takaiseen taivaanrannan sineen. Hän ei tuntenut itsessään huomaamansa ja tunnustamansa synnin erottavan itseään Jumalasta, hän tunsi sen vetävän itseään Jumalan puoleen, ja hän tiesi, että Jumala otti hänet vastaan, että hän auttaisi häntä unohtamaan itsensä ja suomaan kaikille muille hyvää.
Mutta oli vielä muutakin, jonka piti tulla Jumalan silmien eteen tänä hiljaisena, suurena sunnuntaihetkenä. Hän ei voinut monin sanoin ilmaista sitä. Hän ei ollut selvillä siitä. Se sisälsi niin paljon, mikä vielä oli eniten vain mahdollisuuksia. Sanomatonta autuutta tai kirvelevää surua. Jakamatonta alttiutta tai hylättyä rakkautta. Uskoa tai pettymystä.
Hän ei sanonut mitään tästä kaikesta, ei ajatellut sitä selvästi, mutta yhdisti sen kaiken yhteen nimeen, jonka hän kuiskasi kasvot käsiin kätkettyinä ja sydän väristen Jumalan edessä, joka tiesi kaikki ja voi kaikki.
Allan!
33.
Senjälkeen kun Anna oli tuolla avomielisellä pelonalaisella juhlallisuudella maininnut Allanin nimen Jumalan edessä, ei hän maininnut sitä enää ihmisten kuullen. Hän ei enää kysynyt Erikiltä, oliko tämä saanut kirjeitä, ja jos hän joskus "laskikin kissan sisälle" setä Bentickin luo — kuten he kumpikin nimittivät hänen vierailujaan — ei heidän keskensä koskaan tullut Allanista puhe.
Ei hän Luciallekaan maininnut häntä. Lucia ihmetteli tuota äänettömyyttä, joka niin kokonaan poikkesi edellisen talven viattomista luottavaisista tunnustuksista. Hän tiesi, ettei Allan ollut ollut kotona kesällä, ja hän pelkäsi, että siitä johtuva pettymys oli syynä Annan äänettömyyteen. Hän ei uskaltanut toivoa sen merkitsevän unohdusta, sillä siihen nähden se oli liian täydellistä. Omasta puolestaan hänkin huolellisesti varoi, Annan kanssa keskustellessaan, puheen johtamista Allaniin. Tämä sellaisen puheenaineen molemminpuolinen karttaminen, jota he ennen usein olivat kosketelleet, teki heidän yhdessä olonsa jonkun verran jäykäksi, vaikka se ei vähentänytkään kummankaan keskinäisiä tunteita; Lucian tunne Annaa kohtaan tuli, jos mahdollista, vielä entistä hellemmäksi.
Tuo kaksinkertainen taistelu, jonka Anna oli tuona sunnuntaina muistolehdossa alkanut kateuttaan ja sydämensä halua vastaan, saattoi tuntua vähäpätöiseltä, se kun tarkoitti vain hiljentymistä ja tyytymistä. Mutta se oli kuitenkin niin terävää ja tunki syvälle jos mikään. Kun se oli rehellistä ja kun sitä käytiin Jumalaan luottaen ja kokonaan hänen voimallaan, tuli se myöskin menestykselliseksi, etenkin mitä kateuteen tuli. Se tuli pian juurineen pois revityksi. Brita sai jälleen iloita sisarensa herttaisista, lystikkäistä kirjeistä, jotka olivat täynnä yksityisseikkoja kotoa ja uhkuivat teeskentelemätöntä ja lämmintä harrastusta Britan elämään. Erik voi myös odottaa pienen sisarensa täyttä myötätuntoa elämänsä jokaiseen yksityisseikkaan ja työhön nähden. Hän ei ollut Britan tavoin huomannut siinä keskeytystä; ainoa mitä hän oli huomannut, oli se, ettei Anna yhteen aikaan tullut hänen luokseen yhtä usein kuin ennen, mutta hän oli luullut sen johtuneen siitä, että hänellä oli enemmän työtä. Senvuoksi hänelle oli kasaantunut paljon puhuttavaa Annan uudelleen tullessa.