Muistolehdossa istui Anna kaatuneella puunrungolla. Oli sunnuntai ja hän oli tullut tänne heti varhaisen päivällisen jälkeen, ei pystyttääkseen mitään muistokiveä, vaan saadakseen olla yksin ja häiritsemättä Jumalan kanssa.
Syksyn sato oli jo aikoja sitten korjattu, ja lehtipuut seisoivat alastomina, kaikki odotti lunta. Sitä ei ollut vielä tullut, eikä tänäänkään tuntunut siltä, että sitä pian tulisi, sillä ilma oli lauhkeaa ja marraskuun aurinko paistoi lämpimästi. Anna istui takki auki keskellä auringonpaistetta. Hänen ympärillään seisoivat puut viheriöinä, sillä muistolehdon kivien ympärillä oli vain kuusia.
Anna istui kyynärpäät polvilla ja leuka käsien nojassa katsellen kuusten latvojen lomitse taivaan sineen. Mutta samalla hän katsoi sisimpäänsä.
Hän ajatteli muuatta Britan viimeisessä kirjeessä ollutta lausetta:
"… Sinä kirjoitat nykyään niin lyhyesti; en tunne sinua kirjeistäsi.
Mikä sinun on?"
Niin, mikä hänen oli? Mikä oli syynä siihen, että hänestä oli vaikea kirjoittaa Britalle ja ettei hän osannut kirjoittaa niinkuin ennen? Ennen hän oli kirjeissään lystikkäästi kuvaillut kaikkea, mitä kotona ja kotiseudulla tapahtui, ja sellaista Brita niin mielellään halusi kuulla nyt, kun oli päässyt kotoa pois. Ja hän oli ollut niin huvitettu kaikesta, mikä koski Britan työtä ja uutta elämää. Mutta tänä syksynä oli toisin. Myrkyttävä ajatus oli saanut sijaa Annan sielussa. Minkätähden Brita sai olla poissa ja oppia ja tulla joksikin, mutta minun pitää olla täällä kotona yksitoikkoisuudessa? Edellisenä talvena hän ei ollut tuntenut samaa, silloin hän oli ollut niin tyytyväinen kotona oloon. Mutta nyt oli levottomuus vallannut hänet. Hän ikävöi, ikävöi niin sanomattomasti.
Irene ja Gerda olivat tulleet kotiin elokuussa, ja heillä oli ollut niin paljon kertomista matkaltaan. Silloin tuo myrkyttävä ajatus oli tullut, tietoiseksi Annalle. Häntä oli kiusannut kuulla kerrottavan kaikesta hupaisesta, mitä heillä oli ollut hänen kulkiessaan tyhjyydessä täällä kotona.
Tuo ilkeä ajatus tunkeusi kaikkialle. Viime aikoina se oli ollut mielessä Erikiäkin tavatessa. Tosinhan hän oli vain iloinen nähdessään miten sopusointuiseksi tämä oli tullut ja miten hyvin hänen työnsä edistyi. Mutta miksi kaikki muut pääsivät muualle ja saivat katsella ympärilleen ja saivat oman työnsä, joka huvitti heitä, mutta hän oli pakotettu pysymään pienissä mitättömissä oloissaan ilman poispääsemisen mahdollisuuttakaan? Sillä hänellä ei ollut mitään taipumuksia eikä mitään määrättyä kutsumusta mihinkään erityiseen työhön ja — vaikkapa olisi ollutkin — niin hänellä ei olisi ollut voimaa ajaa tahtoaan kodin puolelta tehtävän vastustuksen läpi. Äänensähän hänellä kyllä oli, mutta mitäpä hyötyä sen kehittämisestä oli, kun hän oli aivan liian ujo esiintyäkseen? Itsensä voittamista kysyttiin häneltä jo silloinkin, kun hänen piti laulaa jossakin tavallisessa ompeluseurassa tai lasten juhlassa. Sitäpaitsi häntä tarvittiin niin hyvin kotona, sen hän käsitti, ja hänen velvollisuudentuntonsa kielsi häntä senvuoksi näyttämästä kellekään, että hän tarvitsi enemmän kuin kodin.
Mikä tunne se mahtoikaan olla, joka teki hänen sydämensä nurjaksi niitä kohtaan, jotka saivat sen, mistä hänen piti kieltäytyä?
Niin hän kysyi itseltään siinä istuessaan. Hän ei tahtonut mielellään ajatella vastausta valmiiksi. Mutta viimein hänen rehellisyytensä voitti, ja hän tunnusti itselleen ja Jumalalle, että se oli kateutta.