— Otan kengät jaloistani, vastasi hän yhtä järkkymättömän, juhlallisen vakavana.
— Ei, pane ne uudelleen jalkaasi! Voit saada tikkuja jalkoihisi tai vilustua, kivikko on kylmää varjossa.
Allanin liioitteleva vakavuus vei Annalta kaiken juhlallisuuden tunteen.
— Sinulla ei ole mitään pieteettiä! nuhteli Allan. Hän seisoi nyt paljain jaloin Annan edessä valmiina vietäväksi kaikkein pyhimpään.
Mutta Anna päästi oksat ja asettui aukon eteen.
— Sinä et saa tulla sisälle ennenkuin olet kuten tavallisesti, sanoi hän nauraen.
Mutta hänen naurunsa kuului hiukan hermostuneelta, ja hänen oli vaikea kohdata Allanin katsetta. Allan huomasi, että hänen leikkinsä oli loukannut Annaa, vaikka tämä ei tahtonut näyttää sitä. Anna luuli Allanin tahtovan tehdä pilaa hänen muistolehtoon kohdistuvista tunteistaan.
Sanaakaan sanomatta Allan pani kengät jalkaansa.
— No, nyt olen tavallinen sekä ulkoa että sisältä, sanoi hän hymyillen. Saanko nyt tulla sisään?
Anna vastasi vetämällä uudelleen oksat syrjään, ja Allan meni sisään. Anna seurasi ääneti jäljessä. Allan oli huomaavinaan, että Anna nieli itkua, senvuoksi hän ei katsonut häneen, vaan lehdon kiviin, ja ilmaisi vilkkaasti ihailunsa tuohon kauniiseen, syrjäiseen paikkaan.