— Mutta muista, että en tahdo sinua rasittuneena! sanoi Allan.
Anna punastui ilosta tuon omistusoikeuden tähden, jota Allan osoitti häntä kohtaan. Nyt hän kyllä varoisi itseään, nyt kun hän oli Allanin.
Oli niin paljon, mitä hän ikävöi saada uskoa hänelle menneitten vuosien äänettömistä taisteluista, nykyisestä onnestaan, rakkaudestaan. Ja hän ikävöi myös saada kuulla Allanin viimeisistä vuosista, oliko hän ollut levoton, oliko surrut ja toivonut. Hän uskoi ehdottomasti hänen rakkauteensa, mutta hän tahtoi kuitenkin niin mielellään kuulla hänen puhuvan siitä. Senvuoksi hän odottavin, sykkivin sydämin heidän kihlauksensa jälkeisenä päivänä lähti ulos kahden kesken hänen kanssaan näyttääkseen hänelle muistojen lehdon, jonka salaisuuteen Allan nyt vasta sai tutustua.
— Oikeastaan Erikin pitäisi olla meidän kanssamme, sillä se on enimmäkseen hänen ja minun. Britalla on siellä vain kaksi kiveä eikä hän muuten väiltäkään siitä. Mutta haluan mieluummin mennä sinne nyt kahden sinun kanssasi.
Ääneen tuli kainon hyväilevä sävy hänen viime sanoja lausuessaan.
Tunnen olevani historiallisen tapahtuman edessä, selitti Allan juhlallisen vakavana.
Mutta Allanin liioitteleva puhetapa ehkäisi Annan luottamusta ja saattoi hänet tuntemaan itsensä lapselliseksi, pitäessään muistolehtoa ja Allanin sinne viemistä niin tärkeänä.
— Tässä se on, sanoi Anna taivuttaen syrjään muutamia oksia päästääkseen Allanin läpi.
Mutta sen sijaan, että heti olisi mennyt sisään, istuutui Allan kivelle ja riisui kengät jalastaan.
— Mitä sinä teet? kysyi Anna hämillään.