Hän puhui sydämellisellä äänellä eikä antanut epäilyksen hiventäkään tai kysymystä ilmetä vastauksessaan.
— Se on ainakin aikomukseni, vastasi Allan. Lucian mielestä Allanin ääni oli liian tyyni, miltei veltto, mutta hän koetti uskoa vain kuvittelevansa sitä.
— En luule sen käyvän niin vaikeaksikaan, jatkoi hän hymähtäen. Hän on jo kiintynyt kapioihinsa ja kun hän sitten saa oman kodin ja… ja yhtä ja toista muuta, sulaa hän siihen kokonaan.
— Tiedätte kyllä, miten asia on, nauroi Lucia. Te olette liioittelevan nöyrä, aivan kuin ette tietäisi, että te itse olette ja tulette olemaan hänelle ensimmäinen.
— Hän tulee pitämään minusta sellaisena, joka hankkii hänelle tuota kaikkea.
— Ja siihen osaan te tulette tyytymään?
Allan kohautti olkapäitään alistuvin elein.
— Minkäpä tekee! Nainen on sellainen.
— Ei suinkaan, selitti Lucia kiihkeästi ja ylpeästi, ikäänkuin olisi torjunut väärän syytöksen.
Allan katsoi häneen ilmein, joka teki hänet epävarmaksi, senvuoksi että hän ei osannut selittää sitä.