— Ehkeivät kaikki, myönsi hän. Esimerkiksi teille ei liinavaatekaappi liene koskaan häämöittänyt minään onnen huippuna.
Mielialan pikaisesti vaihtuessa Lucia nauroi, äänessä ilmeistä surumielisyyttä.
— Paljon olisi ollut toisin, jos niin olisi ollut, pääsi häneltä.
Allanin kasvojen ilme muuttui, hänen katseeseensa ja olentoonsa tuli jotakin varovaisen tutkivaa, mikä teki hänet vastustamattomaksi.
— Eikö aika ole parantanut haavaa? kysyi hän hiljaa.
Lucia punastui kovasti.
— Ettekö ole unohtanut sitä? kysyi hän hermostuneesti.
— Teidän luottamustanne ei unohda se, joka kerran sen kunnian on saanut osakseen.
Hänen tavassaan ei ollut nyt mitään pilaa kuten usein muulloin, hänessä oli nyt pelkkää hellää kunnioitusta ja hienoutta, mutta palavaa mielenkiintoa. Hän oli vaarallinen ollessaan sellainen. Lucia tunsi sen ja oli halukas tekemään muurin heidän välilleen lujaksi ja ylipääsemättömäksi.
— Se haava, josta kysytte, ei parane koskaan, selitti hän matalalla, värisevällä, mutta varmalla äänellä.