Allan ei vastannut mitään, ja Lucia jatkoi, saadakseen hänet oikein ymmärtämään, miten auttamattomasti sidottu hän oli:
— Tapaan häntä toisinaan. Minun täytyy, vaikka haava uudelleen aukenee. Mutta vielä pahempaa olisi olla tapaamatta häntä. Minun täytyy vakuuttaa itselleni, ettei hänen laitansa ole vielä pahemmin kuin mitä se on. Minun täytyy käydä katsomassa häntä, huolehtia hänestä. Hän on rappiolle joutunut olento. Lahjakas… kerran niin lupaava… nyt vain raunio entisestä minästään… mutta komea raunio, hurmaava vielä rappeutuneisuudessaan, kuten rauniot saattavat olla.
Hän puhui matalalla äänellä, nopeasti, katkonaisesti ja hän antoi tahallaan Allanin nähdä, miten vihlovan lämpimät tunteet hänellä oli sitä miestä kohtaan, jota hän rakasti hänen lankeemuksessaan.
— Minkätähden ette mene naimisiin hänen kanssaan? kysyi Allan kesken kaiken.
Lucia säpsähti tuota äkillistä kysymystä ja kohotti ylpeästi päätään.
— Se on minun yksityisasiani, vastasi hän.
Tuo ylhäisen tyyni ääni oikaisi Allanin tunkeilevaisuutta. Mutta Allan oli liian järkytetty sitä huomatakseen.
— Se ei ole teidän yksityisasianne. Kun te olette niin sidottu kuin olette, ei teidän pitäisi kulkea vapaana. Te olette aivan liian vaarallisen hurmaava, virkkoi Allan kiivaasti.
Lucia kalpeni, ja tuntui ikäänkuin kaikki veri olisi tukkeutunut sydämessä. Oliko hänen luottamuksensa vaikuttanut aivan päinvastaista kuin hän oli tahtonut?
Mutta hän toipui heti.