40.
Kun Allan oli ulkona, odotti Anna aina häntä kunnes hän tuli kotiin. Allan piti sitä hyvin pahana, sillä tietoisuus siitä tuntui jonkinlaiselta siteeltä ja pakotti hänet kotiin joskus aikaisemmin kuin hän tahtoi. Hän koetti saada Annan luopumaan tuosta vaivalloisesta tavasta, mutta Anna piti tuollaiset yritykset Allanin huolenpitona hänestä ja vakuutti, ettei valveilla-istuminen, häntä lainkaan vaivannut, päinvastoin hän piti siitä paljon enemmän kuin maata panosta.
Allan ei hennonut sanoa hänelle suoraan, että hän itsensä tähden ei soisi Annan odottavan, ja häntä kiusoitti, ettei Anna itsestään voinut sitä käsittää.
Allan oli intohimoisesti vapauttarakastava luonne. Kun senvuoksi hänen vaimonsa seura ei enää ollut kylliksi hänelle, etsi hän muiden seuraa, mutta kuri hänellä tätä tehdessään oli epämieluinen tunne siitä, että hän laiminlöi vaimoaan, suututti häntä, ei itsensä tähden, vaan Annan, koska tällä hänen vaimonaan oli oikeutettuja vaatimuksia häneen. Se seikka, ettei Anna koskaan sanoin pitänyt kiinni oikeuksistaan, ei lauhduttanut häntä ollenkaan, pikemmin päinvastoin. Hän olisi pitänyt avoimesti lausuttuja nuhteita parempana kuin tuota marttyyri-ilmettä, joka alkoi yhä tavallisemmin näkyä Annan kasvoissa ja joka ärsytti Allania niin, että hänen oli toisinaan vaikea hillitä itseään vaimolleen kuohahtamasta.
Hillitty suuttumus ilmeni kuitenkin joskus hänen lyhyessä käytöksessään ja kylmäkiskoisuudessa, joka koski Annaan sanomattomasti eikä suinkaan vähentänyt hänen raskasmielisyyttään. Mutta hänessä ei ollut kuitenkaan vielä herännyt mitään epäilyä Allanin rakkauden suhteen. Toisinaan Allania liikutti Annan luottamuksen järkkymättömyys, mutta pahimpina hetkinään hän ajatteli sen merkitsevän typeryyttä, ja hän ärtyi siitäkin.
Vihdoin kuitenkin tuli kuin äkkiyllätyksenä heille kummallekin tuo välttämätön hetki, jolloin Annan silmät aukenivat, ja hänen luottamuksensa sai iskun. Se tapahtui eräänä iltana kun Allan tuli tavallista myöhemmin kotiin ja tapasi Annan täysissä pukimissa häntä odottamassa. Allan oli juonut enemmän kuin sieti, mutta sitä Anna ei huomannut, sillä hänen ryhtinsä oli täysin vakava, hän liikkui vapaasti eikä hänen puheessaan ollut mitään sammaltavaa tai sotkuista.
Kuten Allan kerran leikillään oli sanonut Lucialle, oli hän hyvin paha juovuksissa ollessaan. Tuo paha juomapää vaikutti nyt, että kun hän tapasi vaimonsa vielä jalkeilla, hänet valtasi hillitön viha.
— Miksi et makaa? kysyi hän viiltävän terävästi Annan pelästynyt ilme tuon odottamattoman töykeän puhetavan kuullessaan ja hänen hiljainen, soperteleva selityksensä siitä, ettei hänellä ollut mitään lepoa ennenkuin Allan oli kotona, lisäsi vain tämän vihaa.
— En suvaitse enää sitä, että istut valveilla minua odottamassa. Tuntuu sietämättömältä tietää sinun tekevän niin. En kärsi mitään vakoilua, sanon sinulle.
— Mutta… eihän… eihän se sitä ole! sammalsi Anna.