— Eikö ole? No mitä se sitten on? Haluat vain huvin vuoksi tervehtiä minua noine kalpeine marttyyri-ilmeinesi ikäänkuin moittien siitä, että olen ollut liian kauan ulkona. Tahdot tietysti, että minun pitää alituisesti istua kotona ja hyväillä sinua. Mutta sitä ei kukaan mies ajan pitkään kestä, ja minä kaikkein vähimmin.
Hän kaatoi kiivaasti vettä lasiin, vei sen huulilleen, mutta nakkasi sen taas aika vauhtia pois.
— Sanon sinulle, kumpi meistä kahdesta on marttyyri, jatkoi hän samalla kiihkeällä äänellä, unohtaen kaiken hienouden, — minä se olen etkä sinä. Sinut heitettiin minun jälkeeni, niin että minun oli pakko ottaa sinut. Etkä sinä tietysti käsittänyt mitään, vaan teit parhaasi sitoaksesi minut auttamattomimmin. Eikä sinulla nyt ole älyä tyytyä olemaan rouvana, vaan tahdot sitoa vapauttani ja istua kotona itkemässä silloin kun minä haluan olla ulkona ja pitää hauskaa. Siitä voi raivostua!
Annan sydän oli lakata lyömästä ja hän tunsi kylmenevänsä.
— Kuka heitti minut sinun jälkeesi? sai hän vavisten sanotuksi.
— Pater ensinnäkin. Ja Erik ja… no niin, se on sama. Aasi olin, kun välitin heistä. Mitä minä muuta tahdoin kuin leikkiä kanssasi ja ilahduttaa sinua, mutta sinun piti tietysti ottaa se todeksi, mitä ei kukaan pyytänyt sinua tekemään. Ja minä, senkin aasi, ajattelin, että voinhan ottaa sinut, kun en kuitenkaan koskaan voisi saada…
Tässä hän keskeytti uudelleen. Mutta hänen silmissään salamoi ja säihkyi, ja sitten hän kivahti taasen raivoissaan:
— Inhoan olla sidottuna, ja inhoan kaikkea, mikä minua sitoo!
Anna ei voinut katsoa häneen seisoessaan siinä painautuneena seinää vasten ja molemmin käsin puristaessaan sohvan selustaa, ikäänkuin olisi siitä hakenut suojaa ja tukea.
Ensimmäisen kerran koko purkauksensa kestäessä Allan katsoi Annaan.