Vavisten hän vaipui tuolille koettaen ajatella. Kun se viimein onnistui, olivat ajatukset katkeria ja tuhoisia. Mitä Allan oli kiihkeässä mielenkuohussaan sanonut, se heitti valoa yhteen ja toiseen asiaan, jonka hän oli hämärästi tuntenut selvittämättä sitä itselleen. Hän muisti seikan toisensa jälkeen, jonka hän oli selittänyt sydämensä mukaan, mutta jonka hän nyt ymmärsi kokonaan toisin.
Hän oli kuormana rakastamalleen miehelle. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä. Hänhän oli itse sanonut sen hänelle.
Voiko antaa hänelle katkerampaa maljaa? Pitikö hänen todellakin tyhjentää se? Eikö ollut mitään mahdollisuutta torjua sitä pois? Yksi halu nieli kaikki muut hänen tuskaisen sydämensä toiveet, halu vapauttaa Allan.
Mutta kuinka se voisi tapahtua? Kuolema ei ollut hänen vallassaan ja avioero oli väärin.
— Oi, Jumala, mitä minun pitää tehdä, mitä saan tehdä?
Hän nousi ja käveli lujasti yhteenpuristetuin käsin muutamia askeleita. Mutta jalat vapisivat hänen allaan, ja hän vaipui polvilleen sohvan eteen painaen otsan käsiinsä. Rukoilla hän ei vielä osannut, ristiä vain kätensä tuskassa ja kärsiä.
Hän tahtoi pois Allanin luota. Mutta mihin hän voisi mennä? Ei kotiin.
Vanhemmat nuhtelisivat häntä ja Allania ja lähettäisivät hänet takaisin
Allanin luo.
Hän ei voinut nähdä häntä enää, ei voinut! Häntä värisytti muistaessaan
Allanin katseita ja sanoja ja ääntä.
Nyt hän kyllä nukkui. Viereisessä huoneessa oli niin hiljaista. Hän kohotti päätään ja kuunteli kiivaasti sykkivin sydämin. Hänhän oli tuolla sisällä, ovi vain oli heidän välillään! Hän saattoi tulla hänen luokseen koska tahansa. Silmitön kauhu valtasi hänet, hän koetti nousta, mutta oli liian heikko.
Sitäpaitsi, mihinkäpä hän saattoi paeta? Yksin keskellä yötä?