Hän koetti tulla järkiinsä ja sanoi itselleen, ettei Allan voinut tehdä hänelle pahempaa kuin hän jo oli tehnyt. Eihän hänen senvuoksi tarvitsisi olla peloissaan vaikkapa hän tulisikin.
Hän painoi kylmät kätensä jyskyttäville ohimoilleen. Sydän takoi mielettömästi, mutta siitä hän ei välittänyt. Huomattuaan sen, tuotti se hänelle vain toivon kipinän — mitä, jos se halkeaisi, ja hän saisi kuolla!
— Oi Jumala, suo minun kuolla, suo minun kuolla!
Hän oli hiljaa nojaten päätään sohvan pehmeään tyynyyn, hienoimpaan, Lucian kuuliaislahjaan, josta hän kerran oli tullut niin iloiseksi ensimmäisenä kuuliaispäivänään. Nyt hän ei sitä huomannut, ja jos hän olisi sen huomannut ja muistanut, miten huimaavan onnellinen hän oli ollut sinä aikana, olisi hän tuntenut vain elämän ivan.
— Oi Jumala, Jumalani, päästä minut olemasta hänen kuormanaan! Vapauta hänet minusta millä tavoin sinä tahdot, kunhan vain sen teet!
Hän alkoi voida rukoilla tuossa upottavassa kuohussa, joka nieli hänet. Ja hänen rukoillessaan tuli ajatuksia, jotka olivat pimeässä opastavan valon kaltaisia. Ei hän jaksanut niitä seurata, hän saattoi vain vaipua kärsimykseensä katse kohotettuna ylös niihin päin.
Ehkä Allan tarvitsi jonkun kuorman. Sekoittamaton onni ei aina ole parhaaksi. Hän tietysti tarvitsi kasvattamista, hän, kuten muutkin.
— Se on ehkä niin. Mutta, oi Jumala, anna hänelle sitten toinen kuorma, päästä minut olemasta hänen ristinään! rukoili hän vaikeroiden.
Silloin syttyi uusi tähti ikäänkuin vastaukseksi, tähti yliluonnollisen hohtava. Kuorman, joka rakastaa, täytyy voida muuttaa painonsa suurimmaksi siunaukseksi sille, jonka pitää sitä kantaa.
— Mutta kuinka, kuinka voin siten rakastaa, kun sydän vain verta vuotaa, ja kun kärsin? valitti tuo haavoitettu sydän-parka. Ristinä oleminen on suurin risti, en jaksa sitä kantaa. Anna minun kuolla!