"Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä. Oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestä!"
Hiljaa ja vastustamattomasti kuin valo tunkivat nuo sanat tuon ahdistetun sielun pimeään.
Sävyisä ja nöyrä sydämestä! Siinä oli salaisuus, siinä oli keino, siinä oli opetuslapsen läksy, jonka hän oli saanut opittavakseen.
Hänen lapsuutensa mieli virsi tuli hänelle mieleen:
"Puhtahaks' minut, Herra, sä luo,
Harhasta pois ota, helmahas tuo!
Alttiiksi tee minut kulkemahan,
Minne sä viet, mun Vapahtajan."
Minne sä viet! Jumalan kanssa hän oli tekemisissä tässä niin vaikean vaikeassa! Jumalan kanssa ennen kaikkea. Hänen kätensä ojensi hänelle tämän katkeran maljan, hänen kasvojensa edessä hän saisi sen tyhjentää. Jumala katsoi häneen vahvassa rakkaudessaan, joka ei säästä, mutta joka ei myöskään koskaan petä. Ehkäpä hän juuri tämän vaikean tuskan avulla luo häneen uuden sydämen.
Ja kaikkien niiden todistajain joukko, jotka olivat kieltäneet itsensä ja maailman etsiäkseen sitä, mikä on ylhäällä, ne katsoivat häneen ja huusivat hänelle rohkaisevasti: Kestä!
Hän veti pitkän, vapisevan huokauksen. Hän tiesi nyt, että hän tahtoi kestää, mutta hän ei tiennyt, kuinka. Hän saattoi vain olla hiljaa hänen edessään, joka on sävyisä ja nöyrä sydämestä ja joka opettaisi häntäkin tulemaan sellaiseksi.
Anna ei työntänyt vaikeaa maljaa luotaan, vaan rukoili kuuliaisuutta voidakseen sen juoda. Ja hän otti kantaakseen kuormista vaikeimman, olla itse ristinä.