— Mutta, Isäni, rakas Jumalani ja Isäni, jos minun pitää olla hänen taakkanaan, niin tee minut hänelle siunaukseksi! Ole minun kanssani, ole minun kanssani!
Hän lepäsi hiljaa rukouksessa kärsimyksineen, ja tunnit kuluivat.
41.
— Anna, missä olet? Oletko täällä?
Anna nousi ylös vavisten. Makuuhuoneen avonaisesta ovesta lankeavassa valossa, joka kajasti viereiseen huoneeseen, näkyi Anna epäselvästi Allanin etsiviin silmiin. Hän seisoi pimeässä nurkassa, mutta Allan erottui selvästi valoisaa taustaa vasten.
Allan kuuli Annan liikahtavan. Hän katsoi sinne päin ja huomasi hänet.
— Miksi et tule ja pane maata?
Kun ei Anna vastannut eikä tullut häntä vastaan, meni Allan hänen luokseen, otti häntä olkapäistä kiinni ja katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa.
Allan oli nukkunut sikeästi useita tunteja ja oli nyt taasen oma itsensä.
— Ethän toki pelänne minua? sanoi hän ystävällisesti. Säikytin varmaankin sinua illalla? Sinä pidit ehkä totena, mitä pötyä minä puhuin? Piditkö?