— Pidin, kuiskasi Anna.
— Sellainen pikku tyhmeliini! Etkö huomannut että olin päissäni?
Olin juonut liian paljon ja minä olen paha juovuspäissäni. Mitä mies
semmoisessa tilassa puhuu, siihen ei koskaan pidä kiinnittää huomiota.
Etkö voi sitä ymmärtää?
Anna katsoi häneen ihmeissään, voimatta seurata tätä käännettä. Allan piti joutavana sitä, mikä hänelle yön taistelun aikana oli merkinnyt Jumalan maljan vastaanottamista elinaikaisine suruineen.
— Oletko suuttunut minuun? kysyi Allan. Hän oli koko ajan puhunut hyvin ystävällisellä äänellä, kuten pelästyneelle lapselle, jota tahdotaan rauhoittaa ja sovittaa.
Anna mietti ennenkuin vastasi.
— En, sanoi hän sitten.
— Annatko minulle anteeksi?
Taasen Anna mietti. Oliko siinä jotakin anteeksiannettavaa? Voiko Allan sille mitään, ettei hän rakastanut, ettei koskaan ollut sitä tehnyt? Voiko häntä moittia siitä, että hän oli uhrautunut sille, minkä katsoi kunnian vaativan? Voiko hän sille mitään, että hän — Anna — oli sellainen, ettei hän jaksanut kantaa sitä, että tiesi olevansa uhrautumisen esineenä?
— Siinä ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän hiljaa.
— No sitten!