— On parempi katsoa totuutta kasvoihin kuin sekoittaa sitä, sanoi hän. Olisi ollut parasta, että olisin saanut tietää sen alusta alkaen, sillä silloin en koskaan olisi suostunut sitomaan sinua.
Tässä hänen äänensä tuli kiihkeäksi, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi tyynesti.
— Se nyt on niinkuin on eikä sitä voi muuttaa. Siitä on nyt tehtävä mahdollisimman parasta. En saa vain mitään rauhaa… minun täytyy vain alati miettiä, kuka se on, jonka olisit tahtonut, mutta et saanut.
Hän katsoi rukoilevasti Allaniin, ja hänen katseessaan oli myös ilme, joka pani Allanin aavistamaan, että hänen oli onnistunut kohota luonnollisen mustasukkaisuuden yläpuolelle, jopa siinä määrin, että voi tuntea sääliä häntä — Allania — kohtaan.
Mutta Allanin kasvot olivat jäykät, eikä Anna voinut lukea niistä.
— Mitä varten sinun pitää se tietää? kysyi hän lyhyesti.
— Luulen, että olisi parempi, jos saisin sen tietää. Nyt tunnen salaisuutesi jonakuna lähelläni olevana tuntemattomana, pimeään kätkettynä… Ja sitten on toinen seikka: Sinulla on samantapainen suru kuin minulla. Tuntisin oman suruni keveämmäksi, jos saisin jakaa sinun surusi. Ellet voi antaa minulle rakkauttasi, etkö voi kuitenkin antaa luottamustasi.
Hän katsoi Allaniin niin surullisesti ja herttaisesti, kuin voi vain se, joka yksinään on taistellut ja myös voittanut itsensä.
Allan oli toisinaan sanonut, että Anna oli liian hyvä hänelle, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut sitä niinkuin tällä hetkellä.
Hän ei löytänyt sanoja vastaukseksi, eikä se nimi, jota Anna kysyi, ollut koskaan ollut hänen ajatuksistaan siinä määrin pois pyyhkäisty kuin nyt.