— Tunnenko minä hänet? kysyi Anna.
Allan nousi ylös kiireesti ikäänkuin olisi tahtonut mennä pois hänen luotaan, mutta Anna tarttui molemmin käsin hänen käteensä pidättäen hänet. Allan näki, että hän oli päättänyt saada tietää hänen salaisuutensa. Allan ihmetteli, mitä sen kyseleminen nyt hyödytti, sillä se kuului menneisyyteen, sen hän tunsi. Mutta ei olisi helppoa saada Annaa sitä uskomaan. Sillä kun hän kerran oli saanut jonkin käsityksen, pysyi se hyvin lujassa.
— Tunnenko minä hänet?
— Sinä osaat olla, kun niikseen tulee, hyvin itsepäinen!
Anna vahvisti hänen väitteensä uudistaen kysymyksensä.
Allan huomasi turhaksi koettaa pidättää häntä. Mutta Allan ei pitänyt siitä, että häntä pakotettiin, ja hänen äänensä oli tyly, kun hänen piti antaa vastauksia, jotka vain olisivat omiaan yhä auttamattomammin eroittamaan Annan hänestä.
— Sinä et ainoastaan tunne häntä, vaan pidät hänestä hirveän paljon.
Annan silmät suurenivat, hän koetti arvailla ja arvasikin.
— Onko se… Lucia?
Se oli hän.