Anna oli innoissaan kohottautunut puoleksi ylös, nyt hän painui takaisin sohvan pieluksille.
Äänenpaino, jonka Allan oli pannut verbin imperfektiin, jäi Annalta huomaamatta, mutta hän tunsi kuitenkin helpotusta. Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi hänen mielestään oli niin paljon parempi, että se oli Lucia kuin että se olisi ollut joku muu.
— Minkätähden et voinut saada häntä? kysyi hän muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen.
Allan epäröi, mutta vain muutamia sekunteja. Anna oli pyytänyt hänen luottamustaan, hän saisi sen. Hän oli varma siitä, että jos Lucia olisi tiennyt heidän tilanteensa, hän olisi luvannut hänen kertoa Annalle tarinansa. Senvuoksi hän teki sen.
Anna kuunteli unohtaen rakkaimman ystävänsä surun tähden oman surunsa.
— Ei minulla ollut aavistustakaan, että hän kärsi mitään sellaista!
Hänhän on aina niin iloinen.
— Siinäpä juuri on tuo hänessä oleva suuremmoisuus, sanoi Allan.
Anna makasi hiljaa ja mietti. Sitten hän käänsi katseen mieheensä.
— Kertoiko hän sen sinulle vastaukseksi kosintaasi?
— En ole koskaan häntä kosinut.